Vaikka olisin kuinka jäävi, sanon silti: isäni on mahtavimpia tuntemiani tyyppejä. Nyt juuri tässä nimenomaisessa ajatusraossa sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että koko tästä meidän projektista ei tulisi mitään ilman isää, vaikka sekin on, no, aika tärkeää. Tässä kevään aikana ajatuksissani on ollut paljon yksi tärkeimmistä opeista, minkä olen isältä saanut: jos et osaa jotain, ota selvää miten se tehdään, ja kokeile. Harva asia maailmassa lopulta on niin erityistä, että sitä ei voisi oppia. Joidenkin asioiden oppimiseen menee vaan tietenkin aika kauan, toiset oppii muutamassa minuutissa - ainakin jollain tasolla.
Isä on myös aina laittanut minut tekemään kaikkea, yleensä aika suoraviivaisella “tee (/mikä tahansa verbi)” –kehoituksella, joskus loivemmalla “kokeile” –versiolla. Useimmiten on ollut helppo sen ihmeemmin kakistelematta kokeilla ja tehdä (esimerkiksi havuköynnöksen sitominen tai virvelin heittäminen), mutta toisinaan on vaadittu vähän enemmän ajatuksen nytkäyttämistä ja asennemuutosta. Kuten auton renkaiden vaihtaminen tai, viimeisimpänä, kivijalan poraaminen. Eihän se lopulta tietenkään ollut varsinaisesti vaikeaa, vaikeinta oli ylittää omassa mielessä ollut pelkokynnys. Vaan senkin isä on opettanut, että pelätessä sattuu eniten virheitä ja tapaturmia.
Toinen asia, mikä tässä koko kevään on ollut pinnalla ajatuksissa ja puheissa, on ollut somen, ja koko netin kautta tuleva vertaistuki ja kaiken ensyklopedia. Hetkittäin olen ajatellut, että olisihan meillä tosiaan ollut jo silloin 11 vuotta sitten ollut mahdollisuus ostaa Hemstugan sijaan Kanervakumpu. Tosiasia kuitenkin on, että se olisi ollut ehkä ja varmasti aika huono ajatus. Siihen aikaan en olisi henkisesti pystynyt vielä muuttamaan tänne, ja mikä vähintään yhtä tärkeää – meistä ei käytännön tasolla olisi ollut siihen. Jos unohdetaan 11 vuoden ja kahden lapsen ja elämän yleisesti mukanaan tuoma kasvamis-kypsymis-ymmärryslisä, on tämän remontin ja muuton tekeminen huomattavasti helpompaa tänään kuin 2004. Aivan korvaamattomassa asemassa on ollut erilaiset netin keskustelupalstat ja ryhmät, varsinkin Rintamamiestalo-foorumi ja naamakirjan erilaiset ryhmät, puhumattakaan yleisestä firmojen, tavarantoimittajien, ammattimiesten ja kodinkonevertailujen etsimisestä.
Ostimme Kanervakummun tietoisena siitä, että kellarissa eli hyvinvoiva lattiasieni. Huolimatta talon hyvästä paikasta hiekkaisessa rinteessä kosteutta tuli kellariin liikaa. Toki 17 asumatonta vuotta oli varmasti pahentanut kosteustilannetta, mutta perimätiedon mukaan talon ruokakellarin nurkka on aina ollut märkä. Oli selvää, että salaojitus tarvitaan, mutta millainen, ja miten, ja kuka, ja millä hinnalla – oi netti, saavu ja pelasta, totesimme pimeänä maaliskuun iltana. Sen verran vanhassa talossa asuminen oli jo meille opettanut, että salaojat ovat tärkeät, ja ne pitää olla kunnossa, tai voi tulla vesi kellariin. Hemstugassa salaojat on, mutta sielläkin kosteutta tuli kesäisin seinien kautta, koska talo on aikoinaan rakennettu suoraan savelle (eikä tietenkään seinien kohdalta voi kaivaa sitä savea pois. Tai voi, mutta kauhea homma). Päädyin lukemaan sivutolkulla kysymyksiä ja keskusteluita erilaisista salaojitusmenetelmistä, materiaaleista, hinta-arvoista ja toteutuneista hinnoista, kauhuesimerkkejä hometaloista, salaojituksissa romahtaneista perustuksista ja sen sellaisista.
Mitä hyötyä siitä kaikesta lopulta oli? No, toistuvasti törmäsimme netissä meille silloin vielä uuteen asiaan, ja Suomessa suhteellisen uuteen menetelmään, jossa käytetään salaojittavia eristeitä. Menetelmä on jonkin verran kalliimpi ja enemmän käsityötä vaativa kuin perinteisempi patolevy-styrox-sepeli, mutta pitkään asiaa selviteltyämme totesimme, että tällainen laitetaan, se kun kuivattaa kellaria myös sisäpuolelta pelkän salaojituksen lisäksi. Vaikka menetelmää on käytetty jo vuosia, ja muualla pidempäänkin, törmäsimme urakoitsijoiden puolelta varsin voimakkaisiin ennakkoluuloihin. Kyselin kuitenkin vielä varmuuden vuoksi naamakirjan Rintamamiestalo-ryhmässä ihmisten kokemuksia eristelevyjen asentamisesta itse, ja sain päivässä parikymmentä rohkaisevaa kommenttia, että hyvin se onnistuu, tumpelommaltakin.
Kuten kunnon saarna
"Nyt sitte poraat." (Linkin takana on hassu video. En sentään kilju tai hypi. Olin reipas.)
