Väliaikaisratkaisuihin lankeamisesta

Meillä on sotkuista, koko ajan, ainakin jossain kohtaa taloa. Kaikenlaisia työkaluja, rakennusmateriaaleja selluvillasta listoihin, maaliämpäreihin ja naulapyssyn paineistajaan (taimikäsenyton) lojuu ympäriinsä enemmän ja vähemmän organisoidusti. Tästä on aika pitkä matka siihen yksin asuvaan opiskelijatyttöön, joka aina perjantaisin ravisti matot kerrostalon tuuletusparvekkeella ja oli vihainen itselleen, jos sohvan selkänojalle kertyi pari vaatekertaa liikaa tai tiskit olivat pari päivää tiskaamatta. Oi mennyt minä, mitä sanoisitkaan nyt? Minä kyllä tiedän nyt, mitä kaikkea sinulle pitäisi sanoa.

Muutimme tänne heinäkuun alussa, ja siitä asti olemme olleet ilman saunaa ja pesutiloja ja ilman keittiötä. Vajaa viikko sitten pääsimme lopulta ensimmäisen kerran suihkuun kotona, saunaa joudumme vielä hetken odottamaan. Keittiössäkin on jo tiskipöytä, tiskikone ja jääkaappi, hellan muuraus vain on edelleen kesken. On siellä keittiössä vielä riittävästi muutakin keskeneräisyyttä, ja sekalaisella keittiötavaralla pakattuja laatikoita jaloissa pyörimässä. Aamukahvin pääsee kuitenkin jo juomaan keittiössä ja kahvimaidon hakemaan uudesta jääkaapista.

Aika moni (oikeastaan kaikki) on kysynyt, miten ihmeessä jaksamme/olemme jaksaneet elää näin pitkään näin perustavanlaisesti kesken olevassa projektissa. Useimmiten olen kai vastannut, että “jaa, kaikkeen tottuu”. Kysymykseen on oikeastaan ollut vaikea suhtautua, sillä missä sitä ihminen muualla asuisi kuin kotonaan? Siitä ensimmäisestä yöstä lähtien Kanervakumpu on ollut koti, ja Hemstuga vain talo, jonka omistamme. Hemstugassa ei varsinaisesti ole mitään vikaa, se on varsin ihastuttava talo hyvällä paikalla – se vaan ei koskaan, edes vastarakastuneena ensikodinostajana aiheuttanut minussa samanlaista kodin tuntua kuin Kanervakumpu. Ja todella, kaikkeen tottuu, vaikka keittiöttömyys kyllä risookin välillä aika ankarasti. Olo on ollut koko ajan kovin levollinen, olen jaksanut luottaa siihen, että kaikki valmistuu aikanaan. Jokainen pieni edistysaskel on ollut juhlan hetki: hypin ilmassa, kun saimme valot suurimpaan osaan huoneista. En malttanut melkein nukahtaa, kun nukuimme ensimmäisen kerran patjalla (eikä sohvalla) tulevassa vaatehuoneessa, tai ensimmäisen kerran sängyssä lastenhuoneessa, ja varsinkin kun nukuimme omassa sängyssä, uusilla patjoilla omassa makuuhuoneessa. Tai kun keittiön tiskipöytä oli asennettu – seisoin lavuaarin edessä typerä hymy naamallani, ja avasin ja suljin hanaa ja yritin ymmärtää, että vesi tuli keittiöön, ja se meni sieltä pois. Sitä kuulkaa oppii tässä arvostamaan niitä itsestään selviä arkipäivän asioita ihan toisella tavalla.

On tähän kaikkeen kärvistelyyn ihan järkiperäinenkin syy, ei tässä ihan fiilispohjalla olla menty. Päätimme jo talon ostovaiheessa, että jos ja kun talo ostetaan, niin välttämätön remontti tehdään heti, ja kunnolla, ja kaikki kerralla. Tämä on osoittautunut kaikesta hankaluudestaan huolimatta hyväksi ratkaisuksi niin talon ja perheen kannalta. Lattiasienen tuhoamat puuosat saunaa myöten piti purkaa kaikki pois, tehdä salaojat, pintaremontoida kuivat huoneet ja uusia sähköt, keittiö ja pesutilat. Tehdä about kaikki. Tiedän kyllä, että yleissuositus on asua talossa jonkin aikaa ennen remontoimista, ja tehdä vain vähän kerrallaan, etteivät rahat ja voimat lopu kesken. Meidän tilanteemme on kuitenkin vähän erilainen, sillä tunsin talon jo valmiiksi; ja yritinhän jopa tehdä Hemstugasta Kanervakumpua. Kymmenen vuotta vähän pienemmässä rintamamiestalossa asumista opetti millaisista ratkaisuista itse tykkään; mitä asioita ja millä tavalla ratkaistuna esimerkiksi keittiössä pitää olla. Tämän kaiken olemassa olevan tiedon päälle oli lopulta aika helppo suunnitella remontin ratkaisut ja materiaalit. Kaiken tekeminen kerralla mahdollisti myös sähkö- ja putkivetojen optimoinnin ja monen muun ison ja pienen asian paremman toteutuksen “nyt kun kerran kaikki on auki” ja “no nyt samalla vois tietenkin”.

No niin, miten tämä kaikki nyt sitten liittyy väliaikaisratkaisuihin? Selkeänä tavoitteena on ollut tehdä kaikki suoraan lopulliseen, haluttuun muotoon ja tilaan, vaikka sitten hitaasti. Olisimmehan voineet tehdä suihkukaapin avulla väliaikaiset pesutilat useampaankin paikkaan; olisimme voineet ratkaista keittiöongelmankin väliaikaisesti jollain tavalla, tai tehdä huoneet johonkin malliin asuttaviksi huomattavasti nopeammin. Väli
aikaisratkaisuilla vaan on ikävä taipumus jäädä paikoilleen vuosiksi ja lopulta pysyviksi. Ihminen oppii ja silmä tottuu. Kaikki ovat tietysti erilaisia, ja ymmärrän, että joillekin jo kuukauden suihkuttomuus on mahdottomuus, vaikkei se meille sitä ollut. Ehkä olen lehmä hermoiltani, tai keski-ikäistyminen on sen verran pahassa vaiheessa, että katselen ajan kulumista eri tavalla. Tämä on kuitenkin toivottavasti elämäni viimeinen remontti, joten
kuukausi tai pari tai puoli vuottakaan sinne tänne ei kauheasti hetkauta.

Nyt tulee sitten se tunnustus – meidänkin oli lopulta sorruttava väliaikaisratkaisuun ulkovaateasiassa. Eteiseen on tulossa naulakko, mutta sitä ei viitsi/voi asentaa ennen kuin paneloidut seinät on maalattu. Niitä puolestaan ei voi maalata ennen katon maalaamista, ja sitä taas ei voi tehdä, koska osa paneeleista puuttuu keskeneräisten sähkövetojen vuoksi. Tiedän jo valmiiksi, että naulakkotila ei tule joka tapauksessa riittämään, joten alun perinkin on ollut tarkoitus laittaa lapsille ja pihavaatteille naulakko kellarin rappuun. Sitä ei ole kuitenkaan vielä tehty, koska kellarinrapun raakalaudoituksen päälle on tarkoitus laittaa eristys ja panelointi. Nyt oli vain myönnettävä, että se remontin vaihe on sen verran kaukana, ja kuraisten ulkovaatteiden kaaos sen verran kammottava, että naulakot oli lyötävä seinään. Seinässä oli jo valmiiksi ihana vanha vihreä naulakko, jossa ovat nyt aikuisten ulkotakit, lakit ja muut. Sen viereen, alemmas laitettiin lapsille naulakko, ja toiselle seinälle vielä kolmas. Pienen, vanhan, alkuperäisen hyllyn paikkaa siirrettiin samalla vähän. Tässä samalla saimme energiapuuskan raivata ja siivota lasiveranta. Se on ollut keväästä asti täynnä remonttitavaraa ja kaikkea mahdollista, ja kenkiä on välillä saanut etsiä jatkoroikkien ja palovillalevyjen alta. Nyt sinne mahtuu, ja kengätkin löytyvät. Ehkä siis armahdan itseni tästä väliaikaisratkaisusta. Ja käyhän tämä testivaiheesta ja naulakoiden sijoittelun optimointiharjoittelusta.




Kaiken tekeminen yhtä aikaa on aika rajua. Ensin ei ole mitään valmiina, ja sitä lähinnä nauraa hysteerisenä, että mitä ihmettä me ollaan tekemässä. Sitten sitä tottuu niihin ympäriinsä lojuviin tavaroihin ja roskiin, ja juoksemaan kahvikupillisen perässä ympäri taloa ja nukkumaan sohvalla huonekalukasojen keskellä. Ja lopulta, yksi kerrallaan, kohdat alkavat valmistua. Sitä on vähän kuin limasienen limakko, joka hitaasti mutta varmasti rahjustaa metsänpohjalla eteenpäin. Ensin tuosta reunasta milli tuonne, sitten toisesta reunasta milli vähän sinne päin.  Koskaan ei kuitenkaan olla enää lähtöpaikassa. Se on tässä ehkä parasta, se, että koko ajan vaan paranee. Välillä tulee isojakin edistymisaskeleita, ja puolisonkin usko valmistumiseen palautuu. Vaikka välillä vähän epäilyttikin, niin nyt voi jo olla varma, että päästään omaan joulusaunaan, ja mitä todennäköisemmin keittiökin on jouluksi kokonaan valmis, ehkä jopa päästään leipomaan pipareita.