Talvista herkistelyä

Joskus elämä onnistuu vaivihkaa ja yllättäen painamaan ylivuoto-ongelmien vuoksi taitavasti piilottamaani ja säätelemääni tunnevipua. Syystä tai toisesta sitä on viime aikoina tapahtunut varsin paljon, mutta en ole pistänyt sitä pahakseni. Pitkästä, pitkästä aikaa onnelliset, surulliset, haikeat ja iloiset hetket ovat tuntuneet ihan hyviltä.

Viime viikkojen hyytävät pakkaset Kanervakummussa eivät ole olleet kovin leppoisia. On ollut aika väsyttävää päivästä toiseen todeta, että olohuoneen lämpötila ei nouse juurikaan yli +16 asteen. Useimmiten alakerran lämpötila on ollut +14 tai +15 astetta, toisinaan jopa vain +12. Makuuhuoneessa ei ole mittaria, mutta lämpötilaeron perusteella siellä lienee noin +10 astetta. Ongelmat ovat ihan samat kuin kaikissa muissakin vanhoissa taloissa, niihin liittyvien naamakirjaryhmien keskusteluiden perusteella. Kanervakummun ikkunoita ei ole tiivistetty vuosiin, mutta niitäkin pahempi ongelmakohta on eristämätön kuisti, sen ulko-ovi ja sisäeteiseen johtava liian ohut sisäovi. Koko kompleksi falskaa ja ahmii vaivalla tuottamaamme lämpöä, tosin nyt vähän vähemmän kun ensiavuksi naulasin pari vilttiä sisäoven sisäpuolelle ja laitoin maton rullalle kynnykselle oven eteen. Onneksi sisäeteiseen johtavat kaikki seitsemän ovea ovat tallella, ja saamme jotenkuten pidettyä lämmön siellä minne se kuuluu. Olisihan sitä lämpöä paremmin, jos käytössä olisi jokin sähköön perustuva lämmitysjärjestelmä. Vielä parempi olisi, jos voisi lämmittää sen ainoan uunin ja Porin Matin kaksi kertaa päivässä. Aamuisin ei kuitenkaan ole aikaa poltella 2-3 tuntia yhtä pesällistä puita arinattomassa pönttöuunissa, eikä peltiä taas parane jättää koko päiväksi auki, jos ulkona on –30 astetta. On vaan ollut pakko siedättyä viileisiin sisätiloihin.

Lämmöstä, lasten terveydestä ja kylmänkestosta, talosta, myymättömästä Hemstugasta, töistä ja noin yleisesti ottaen kaikesta arkipäiväisestä huolehtiminen ja ajoittainen murehtiminen väsyttävät ja hyytävät kaiken remontointimotivaation. Onneksi sentään joulun tekosyy-motivaattorilla saimme raivattua talon ihan ihmisasumuskuntoon, ja samalla siisteyteen liittyvän stressitason lähelle nollaa, olkoonkin tämä tilanne vain väliaikainen. Kaikesta huolimatta arki sujuu pakkasen kohmettamanakin, enkä yhtään kaipaa niitä vettä lotisevia, pilkkopimeitä ankeutustalvia. Silloin mainittu tunnevipu oli pysyvästi jumitettu siihen ääriasentoon, missä toista kuukautta jatkuva yhtenäinen sade saa itkemään aamuisin auringonikävää.

Kymmenen vuotta tiiviillä, valaistulla omakotitaloalueella ja sitä ennen kymmenen vuotta Helsingin kantakaupungissa olivat saaneet minut unohtamaan, miten kaunista luonnollinen pimeys on. Tähtien valaisema pimeys on turvallista ja lempeää, katuvalojen ja tauotta loistavien pihalamppujen avulla ulkopuolella pidetty pimeys on hyökkäävää ja tukahduttavaa. Kuun ja lumen yhdessä luoma sinisyys ei ole pimeyttä vaan hengästyttävää kauneutta, josta voi lumoutua loputtomiin. Olemme laskeneet lasten kanssa kuutamossa pulkkamäkeä, olen kävellyt iltalenkkejä ilman taskulamppua katulamputtomilla teillä ja poluilla ja kolannut lunta tähtien valossa. Yhtenä iltana kuitenkin taas manasin kylmyyttä ja hain Porin Mattia varten pätkittyjä purkulautoja pihalta. Lastasin käsikopelolla laudanpalasia vanhoihin perunakoppiin, ja sitten taas pysähdyin hengittämään. Kuu loisti musteensiniseltä taivaalta, lumisten kuustenlatvojen välistä ja oli niin hiljaista, että kuulin veren kohisevan korvissani. Ja sitten en enää ollutkaan enää väsynyt ja pahalla tuulella.

Yleistä asumismukavuutta on huomattavasti lisännyt kylppäri-saunan remontin edistyminen siihen pisteeseen, että voimme käydä suihkussa, ja saunoa väliaikaisilla lauteilla. Heinäkuun alun muutosta lähtien jatkunut muiden nurkissa peseytyminen on lopultakin ohi! Vielä on saunassa hommaa, mutta pahin on ohi. Toinen elämistä helpottava tekijä on lopultakin käytössä oleva uuni ja molemmat hellat. En muista, koska olisin viimeksi nauttinut ruuanlaitosta näin paljon. Hyvästi einekset ja epämääräinen syöminen! Hartaana ja onnellisena nostin jouluaattona ainoan itse väsäämäni jouluruuan, imelletyn perunalaatikon uunista ulos. Sen jälkeen uuni on paistanut ilokseni lasagnea, paahdettuja juureksia, pullaa, sämpylöitä ja kiusauksia.

Pakkasöiden, kuutamon, siistihkön kodin ja ruuanlaiton lisäksi olen iloinnut hyvästä mielestä katsellessani tiaisia lumisilla puiden oksilla, auringonläikkiä räsymatoilla ja kirkasta auringon valaisemaa talvimaisemaa, punaisia männynrunkoja ja tummanvihreitä kuusia. Hyvänmielen hetkiä on riittänyt muuallakin kuin ruokaa laittaessa ja luonnossa; erilaisesti suomea murtaen puhuvat myyjä ja asiakas kahvilassa, urheilukaupan myyjän sanoma “arvostan”, kun kieltäydyin muovikassista, ihmisten talvipukeutuminen –30 asteen pakkasessa, uudet kirjastokortit ja ensimmäiset lainatut kirjat.

Täysin yllättäen ja odottamatta liikutuin kuitenkin viime perjantaina, kun lähdin vähän ex tempore naapurin kanssa katsomaan hyvinkääläisen Kulkuriteatterin näytelmää Rinta rinnan, joka kertoi Hyvinkään Järjestötalon historiasta. Miten ihmeessä sellaisesta sitten voi liikuttua? Historiikkiin pohjautuva näytelmä kuvasi ennen kaikkea 50-luvun jälleenrakennushenkeä, yhteistyötä, miten mahdottomasta tehtiin yhdessä mahdollinen, ja lopulta miten aika ja ihmiset ja kaikki muuttuu. Näytelmä olisi yhtä hyvin voinut olla Kanervakummun rakentajista, omista isovanhemmistani, ja muista sukulaisista, ystävistä ja kyläläisistä, Nuorisoseurasta, Martoista ja muista yhdistyksistä. Olen aina itkenyt hylättyjä taloja, niitä rakentaneita ja niissä asuneita ihmisiä ja heidän unohdettua työtään. Kanervakumpu ja meidän Seurojentalo ovat onneksi vielä pystyssä ja käytössä, ja vielä löytyy ihmisiä, jotka muistavat menneet sukupolvet ja heidän työnsä ja haluavat niitä jatkaa. Olen parantumaton romantikko, ja haikailen menneiden aikojen yhteistyötä ja yhteishenkeä. Siinä minä sitten istuin Järkän juhlasalin takarivissä, vedet silmistä juosten, ja ajattelin mammaa ja pappaa, ja muita lapsuuteni ihmisiä. Pahimmat tyrskyt nenäliinaan aiheutti näyttelijöiden laulama Laulu on iloni ja työni (linkin takana Tapio Rautavaaran laulamana). Oikeesti hei, menneet sukupolvet, oma elämä, tässä ja nyt, ja sitten nämä sanat:

“Ottakaatte ilo irti elämästä
Ja täyttäkäätte ikävyyden lovi.
Ottakaatte ilo irti elämästä
Ja täyttäkäätte ikävyyden lovi.
Myöhäistä on silloin, kun tuonen tuvill' ollaan
Ja hiljainen on mullan musta povi.
Myöhäistä on silloin, kun tuonen tuvill' ollaan
Ja hiljainen on mullan musta povi.”
(sanat J. Alfred Tanner)
 

Kotiin päästyä täytyi vähän hellästi silittää kaapissa roikkuvaa mamman vanhaa kotitakkia.