Ruokahävikkisotaa rikkaruohoilla

Meille 70-luvun lapsille opetettiin Biafran nälänhädän avulla, että lautanen pitää syödä tyhjäksi. Minulle, supernirsolle ja pieniruokaiselle kouluruokailu oli ainaista taistelua ja pahimmillaan itkun nieleskelyä. Onneksi niistä ajoista aika moni asia on muuttunut, enkä minä vähiten. Kaksikymppisenä oma nirsous alkoi hävettää liikaa, ja opettelin (ja opin) syömään kaikkea outoa, kuten oliiveja, fetaa, keitettyjä kasviksia, kalaa ja sieniä. Nykyään kuitenkin tiedetään useammasta tutkimuksesta, että “syö lautanen tyhjäksi” –komento on itse asiassa haitallista ja häiritsee mm. lapsen oman nälänsäätelyn kehittymistä. Patrik Borg tiivistää tutkimuksia hyvin täällä.


Ruuan kasvattaminen, kuljettaminen ja valmistaminen kuluttavat aina luonnonvaroja. En nyt mene sen syvemmälle eri tavoin tai eri paikoissa kasvatettujen ruoka-aineiden eroihin, tai eri ruokavalioiden vaikutuksiin, asiasta löytyy paljon tietoa ympäri nettiä, mm. täältä ja täältä. On helppo silti todeta, että kaikista epäekologisinta ruokaa on ruoka, joka on biojäteastiassa tai kaatopaikalla, sillä silloin kaikki ruokaan kuluneet resurssit ovat menneet hukkaan. Yksi lapsuuteni/nuoruuteni pysäyttävimmistä “ihmiset ajattelevat ja elävät eri tavoin” –hetki oli se, kun näin (en enää onneksi muista kenen) henkilön kaapivan, ei vain lautasten jämät, vaan myös kaiken kattiloihin ylijääneen, täysin käyttökelpoisen ja syötävän ruuan roskiin. En edelleenkään ymmärrä, enkä keksi minkäänlaisia perusteita syötävän ruuan pois heittämiselle. Itselleni on ollut aina itsestään selvää, että ylijäänyt ruoka syödään seuraavana päivänä kotona tai töissä eväänä tai pakastetaan sopiviksi annoksiksi. Erilaiset pikkuannokset yhdistän usein luovahkosti toisiinsa, tai sitten osaksi kokonaan uutta ruokaa; sosekeittoihin ja kiusauksiin saa upotettua lähes kaiken ylijäämäruuan. Emme mekään sentään mitään pyhimyksiä tässä(kään) suhteessa ole, kyllä meillä aina välillä unohtuu ja homehtuu ruokaa jääkaappiin.


No niin, joka tapauksessa. Yksi henkilökohtaisista sodistani on siis sota ruokahävikkiä vastaan. Siinä tosin auttaa kummasti se, etten erityisemmin pidä kaupassa käymisestä, ja haluan sieltä aina mahdollisimman nopeasti pois. Ruokalistan kassa kerran viikossa sisään ja nopeasti ulos. (Täällä muuten esimerkiksi hyvä lista ruokahävikin vähentämiseen). Päästäksemme lopultakin siihen varsinaiseen aiheeseen, jääkapissa oli viikonloppuna asioita, joista piti keksiä jotain, lähinnä päiväysvanhaa maitoa ja perunamuusia. Rieskat tai vastaavat eivät oikein innostaneet, ja päätin hukata muusin lettuihin. Päätin myös yhdistää siihen samalla pitkäaikaisen aikomuksen tehdä nokkosista, noista trendikkäistä superfoodeista jotain syötävää. Noin niin kuin kokeeksi, haastaakseni vieläkin paikoitellen epäluuloista ruokailijaminääni. Tässä resepti toteutuneisiin lettuihin:

8 dl perunamuusia
3 kananmunaa
1 litra maitoa
2 dl ohrajauhoja
2 dl venhnäjauhoja
2 “ilmavaa” litraa nokkosenlehtiä ryöpättynä ja silputtuna
1 “ilmavaa” litra vuohenputken lehtiä ryöpättynä ja silputtuna
100 g sulatettua voita
suolaa, mustapippuria, sitruunatimjamia

Aioin paistaa pikkulettuja (että olisivat enemmän pinaattilettujen kaltaisia), mutta rakas valurautapannuni oli suurempi kuin induktiohellan levynkohta. Tästä seurasi se, että letut paistuivat vain hellanrinkulan kohdalta, ja jäivät ihan valkoisiksi sen ulkopuolella. Tilannetta olisi ehkä vähän parantanut se, jos pannu olisi saanut kuumeta pidempään, lämpötilat olisivat varmaan vähän tasoittuneet. En jaksanut kuitenkaan pohtia enempää, vaan otin kaksi tavallista pannua ja paistoin niillä sellaisia keskisuuria lettuja yhtä aikaa. Lämpötilaa oli vain vähän haastavaa säädellä valurautapannuille. Lopulta löysin molemmille pannuille suunnilleen sopivan lämpötilan, joka oli kummallekin eri – todennäköisesti toisessa pannussa on paksumpi pohja kuin toisessa. Jos jotakuta auttaa, niin toiset letut paistoin 5. –säädöllä ja toiset 7 –säädöllä. Niistä tuli aika tummia, mutta se johtui enemmän siitä, että unohduin siivoamaan keittiötä samaan aikaan, enkä muistanut kääntää lettuja ajoissa.

Lopputulos oli yllättävän hyvä; nokkonen ei maistunut yllättäen juuri ollenkaan, eikä edes vuohenputki. Kaikkein eniten letuissa maistui perunamuusi, joten pitänee kokeilla nokkoslettuja uudestaan ilman perunamuusia. Sitruunatimjami oli myös yllättävän vahva (mutta sopi hyvin), vaikka laitoin sitä vain noin teelusikallisen hienonnettuna. Ylläripylläri, lapset eivät rakastaneet nokkoslettuja, mutta söivät kuitenkin. En pakottanut syömään lautasta tyhjäksi, ja realistina en edes laittanut kovin isoja annoksia. Lautasen tyhjäksi syöminen on toki ekologista, mutta siihen pääsee pakottamista paremmin laittamalla lautaselle tarpeeksi pieniä annoksia, myös itselleen. Täysi katastrofi nokkosletut eivät selvästi olleet, ja “Äiti, voitko sinä tehdä makeita nokkoslettuja” –pyyntö pitänee toteuttaa tässä lähiaikoina, ennen kuin sesonki on ohi.

P.S. Arvatkaa mitä? Se maito oli oikeasti vanhaa. Olisi varmaan hapantunut parissa tunnissa purkin avaamisen jälkeen, mutta paistoin letut melko nopeasti. Maussa ei ollut mitään vikaa, eikä kukaan saanut mitään oireita. Käyttäkää niitä aisteja ruoka-aineiden arvioimiseen, älkää pelkkiä päivämääriä. Tämä tosin on kyllä oma ennätykseni, jos hapanmaitotuotteita ja vastaavia ei lasketa.


P.P.S. Iski super-Marttakohtaus, ja otin nokkosten ryöppäysveden talteen, laitoin ylimääräiset rangat sinne päiväksi, ja kaadoin veden viherkasveille lannoitteeksi.

Simaa, rosetteja ja puutarhatöitä

Meidän ensimmäisestä Kanervakummun vapusta tuli suunnittelematta aika kiva ja onnistunut. Toisaalta, jos sää on yhtä ihanan aurinkoinen ja leppeä kuin lauantaina ja sunnuntaina, vappu on aina onnistunut. Ainekset katastrofihtavaan stressivappuun olivat olemassa, ja klassinen kylmännihkeä räntäsää olisi ehkä aiheuttanut pahimman mahdollisen skenaarion toteutumisen. Edellisviikonloppuna ja nyt lauantaina kävimme yhteensä kolme kertaa Hemstugassa, ja joka kerralla ajoimme takaisin auto täynnä tavaraa, pääasiassa kaikenlaista epämääräistä sälää laatikkotolkulla. Koska kukaan
täysjärkinen ei jaksa motivoitua sellaisen tavaran läpikäymisestä ja järjestelystä, laatikot lojuvat ympäri taloa aiheuttaen kipeytyneitä varpaita ja yleistä mielipahaa ja stressiä. Vaan ei auta, taas on valittava, järjestelenkö tavaroita vai keräänkö voimia arjesta selviämiseen. Valitsisin kyllä mieluummin että otanko suklaa- vai mansikkajäätelöä.

Hemstugassa oli pakko käydä siivoamassa, uusi välittäjä aloittaa ensi viikolla. Nyt kaikki mahdolliset ruumiinulokkeet ristiin, että talo saisi uudet onnelliset omistajat, meillä ei tahdo riittää resurssit huolehtia kahdesta talosta yhtä aikaa. Siivoamisen lisäksi haalittiin sitä epämääräistä tavaraa, moikattiin vanhoja naapureita ja tarkistettiin paikkoja. Kaivelin vielä muutamia taimia mukaani, ja hain naapurilta ison paakun raparperia mukaan. Juuri lähtiessä muistin sen toiseksi tärkeimmän käyntisyyn, omenapuut. Kaikessa kiireessä leikkasin ´Syysviirusta´ja `Melbasta´ muutaman oksan mukaani. Ehdimme kotiin juuri parahiksi samaan aikaan naapureiden kanssa viettämään vappuaattoa.

Tässä aikataulussa oikeaoppisten munkkien tekeminen ei tietenkään ollut mitenkään mahdollista, mutta halusin jotain vappuisaa syötävää. Onneksi löysin perintörosettirautani! Taikina on äärettömän helppo tehdä, eikä rosettien paistaminenkaan ole mitään rakettitiedettä (tein taikinan tällä
Kinuskikissan ohjeella). Vaikeinta on pitää paistoöljy sopivassa lämpötilassa, mutta induktioliedellä se oli aika helppoa, en tosin käyttänyt mitään silmiä kummempaa mittaria. Kaivoin ihanan punaisen perintö-Sarpanevani esiin, ja paistoin ison kasan rosetteja. Kahden munan taikinasta tulee näköjään ihan riittämiin kuudelle
ihmiselle. Kuten aina valuraudan kanssa käy, nytkin pari ensimmäistä rosettia eivät irronneet kunnolla liian kuivasta raudasta. Kaikki loput sitten irtosivatkin
välillä liiankin hyvin. Valutus talouspaperin päällä, ja tomusokeria päälle. Aikaa ei mennyt tuntiakaan.

Rosettien, muiden herkkujen ja kuohuviinin lisäksi meillä oli simaa. En ole koskaan ennen tehnyt simaa, koska en ole pitänyt simasta. Koska ne pulleroiset rusinat ovat minusta ällöttäviä. Olen kuitenkin valaistunut siitä, että useimmat ihmiset pitävät simasta, ja olen jopa itse nykyään sitä mieltä, että se saattaa itse asiassa olla ihan hyvää. Viime sunnuntai-iltana tein 4 litran annoksen inkiväärisimaa tuplasitruunalla. Vaikka rusinat olivat edelleen yhtä pulleroisia ja vähän ällöjä, sima oli silti ihan hyvää. Kivojen ja mukavien vieraiden kanssa oli ihanan leppoisa ja viihtyisä vappuaatto, vaikka ihan vain syötiin konstailemattomasti ja juteltiin vapaasti ja aiheesta toiseen lainehtien. En kaivannut Mantan tai minkään muunkaan patsaan lakitukseen, oi keski-ikä, moninaiset ovat kasvosi…


Vappupäivänä tuli nukuttua melko pitkään, mutta ihanan ihana auringonpaiste ja ämpärillinen Hemstugan siirtolaisia vaativat puutarhahommiin. Ensimmäisenä oli ylitettävä itsensä ja uskallettava yrittää omenapuiden varttamista. Koska en tajunnut/muistanut/ehtinyt ottaa varttamista asiakseni ajoissa, tilanne oli enemmän kuin epäsopiva varttamiseen. Ideaalitilanteessa vartettava oksa on vielä lepotilassa, ja puu, mihin vartetaan, on jo herännyt. No, Hemstuga on Ib- vyöhykkeellä ja Kanervakumpu III-vyöhykkeellä. Hemstugan oksat olivat siis jo raottaneet silmusuomunsa, ja Kanervakummun puut vielä melkoisen lepotilaisen oloisia. Kaiken lisäksi olin hätäpäissäni napannut mukaan paljon kukkasilmuja sisältäviä oksia, joissa edellisen vuoden kasvua oli vain pieni pätkä. Halusin kuitenkin yrittää, suurella epäonnistumisen riskilläkin. Kokeilin useampaa varttamistapaa, sekä uusiin, viime syksynä istutettuihin puihin, että yhteen vanhaan puuhun. Katsotaan nyt mitä niistä syntyy. Todennäköisesti ei mitään, mutta eipä siitä epäonnistumisesta mitään isompaa vaaraa kuitenkaan ole.

Kanervakummussa on ollut parikin perennapenkkiä, mutta parin-kolmenkymmenen vuoden hoitamattomuus on tehnyt tehtävänsä. Saadakseni Hemstugan tulokkaat johonkin ainakin väliaikaisesti, oli ensin kaivettava niille jonkinlainen penkki. Kaivoin vanhan kukkapenkin paikasta nurmikon pois ja vetelin vuohenputken maavarsia kaksin käsin. Vuohenputkien raivaaminen oli yllättävän tyydyttävää, sillä maaperä täällä on hyvin hiekkapitoista, ja maavarret lähtivät helposti pitkältä matkalta ihan vain vetämällä. Hemstugan tönkkösavesta niitä sai nyppiä pinseteillä sentin pätkissä, sormet paksussa savessa.

Tämä puutarhakasvi-kestävyysvyöhykkeen vaihtaminen ei kyllä ole ihan läpihuutojuttu. Hemstugan pihalla lauantaina nurmikko oli jo kertaalleen leikattu, ja kaikki krookukset olivat jo kukkineet kauan sitten. Kevät oli varmaankin lähemmäs kaksi viikkoa (ainakin) edellä Kanervakumpua – samat krookukset täällä vasta avasivat nuppunsa. Yritän pitää tätä kuitenkin enemmän mahdollisuutena kuin uhkana, vaikka surettaakin jättää muutamat eteläiset lajit ja lajikkeet sinne. Kanervakummun paremmin läpäisevä hiekkainen maaperä ja ainakin toistaiseksi parempi lumitilanne saattaa itse asiassa olla monelle kasville talvehtimisen kannalta parempi kuin kylmä savi ja lumettomat, märät talvet. Näin ainakin vakuutan itselleni päivittäin.

Muutaman tunnin puutarhariehumisen jälkeen heitin hanskat nurmikolle, vaihdoin vähän siistimpää päälle ja pakkasin koriin jääkaapista sekalaisia ruoka-asioita. Aamupäivällä sovittu spontaanihko grillaus-piknik (toisessa) naapurissa oli –toistaakseni itseäni – ihanan leppoisa, mukava, rauhallinen, vapaamuotoinen ja konstailematon ja täydellisen aurinkoinen.
Ei ollut monimutkaista sillis-brunssia Ulliksella, oli ihan tavallista, ihan kotikylässä. Eipä silti, vappu on aina ollut lempijuhliani, ja jaksan usein innostua puuhaamaan ylitsepursuavaa kevätpiknikkiä ja oheisohjelmaa. Nyt, tähän tilanteeseen ja jaksamiseen tämä vappu oli kuitenkin tällaisena juuri täydellinen.

Ihanan leppostelun jälkeen en jaksanut enää kaivaa valtavaa raparperipaakkua maahan, varsinkin kun tarkoituksena oli iskeä se yhden puolikuolleen punaherukan paikalle. Tänään oli sitten pakko jo jaksaa, mutta taas kerran maaperä yllätti: herukkapensasraiska lähti melko vähällä vaivalla ylös, eikä istutuskuopan tekemisessä tullut edes hiki. Syötävät raparperit pitää kuitenkin tänä ja varmaan ensi vuonnakin hakea jostain muualta, odotettavissa on jurnutusta raparperin taholta. Hemstugan naapureiden raparperit ovat todella vanhoja, ja olisi pitänyt kaivaa yli metriin, jos olisi halunnut saada juuret kunnollisina. Luulin ottaneeni paakun tarpeeksi sivuilta, mutta myös sivusuunnassa juurien leikkauspinnat olivat ranteenpaksuisia. Paakku oli kuitenkin sen verran iso, että eiköhän siitä ainakin osa pysy hengissä. Satoa saadaan kyllä valitettavasti varmaan odottaa jonkin aikaa.


Ja vaikka ollaankin täällä etelään verrattuna hyytävällä kolmosvyöhykkeellä, kevät on silti yhtä ihana. Suurin osa viime keväänä ja syksynä siirretyistä taimista näyttää selvinneen hankalasta talvesta, muutamaa kasvia pitää vielä vähän jännittää. Hemstugan pihalla jouluruusujen lehdet säilyivät vihreinä talven yli, ja kasvi kukki jo hyvin aikaisin keväällä. Kanervakumpuun siirretty jouluruusu on palelluttanut kaikki lehtensä, mutta uusia versoja on juuri noussut maan pinnalle. Pähkinäpensaan ja koiranheiden silmut pullistelevat lupaavan näköisesti, mutta jasmikkeen siementaimi näyttää kovin kuivalta. Ei auta surra etukäteen, parempi keskittyä ihailemaan kukkivia tähtisahrameita ja valkoisia sinivuokkoja. Edessä on paljon töitä, ja sitä ennen varsin paljon ja perusteellista suunnittelua. Ensin pitää kuitenkin sortteerata muutama pahvilaatikollinen kaikkea tarpeellista ja tarpeetonta. Taidan käydä ensin ostamassa pussillisen motivaatiota.

P.S. kaikenlaisia blogiaiheita on jonossa odottamassa, mutta toiveitakin voi esittää ;)