Ruokahävikkisotaa rikkaruohoilla

Meille 70-luvun lapsille opetettiin Biafran nälänhädän avulla, että lautanen pitää syödä tyhjäksi. Minulle, supernirsolle ja pieniruokaiselle kouluruokailu oli ainaista taistelua ja pahimmillaan itkun nieleskelyä. Onneksi niistä ajoista aika moni asia on muuttunut, enkä minä vähiten. Kaksikymppisenä oma nirsous alkoi hävettää liikaa, ja opettelin (ja opin) syömään kaikkea outoa, kuten oliiveja, fetaa, keitettyjä kasviksia, kalaa ja sieniä. Nykyään kuitenkin tiedetään useammasta tutkimuksesta, että “syö lautanen tyhjäksi” –komento on itse asiassa haitallista ja häiritsee mm. lapsen oman nälänsäätelyn kehittymistä. Patrik Borg tiivistää tutkimuksia hyvin täällä.


Ruuan kasvattaminen, kuljettaminen ja valmistaminen kuluttavat aina luonnonvaroja. En nyt mene sen syvemmälle eri tavoin tai eri paikoissa kasvatettujen ruoka-aineiden eroihin, tai eri ruokavalioiden vaikutuksiin, asiasta löytyy paljon tietoa ympäri nettiä, mm. täältä ja täältä. On helppo silti todeta, että kaikista epäekologisinta ruokaa on ruoka, joka on biojäteastiassa tai kaatopaikalla, sillä silloin kaikki ruokaan kuluneet resurssit ovat menneet hukkaan. Yksi lapsuuteni/nuoruuteni pysäyttävimmistä “ihmiset ajattelevat ja elävät eri tavoin” –hetki oli se, kun näin (en enää onneksi muista kenen) henkilön kaapivan, ei vain lautasten jämät, vaan myös kaiken kattiloihin ylijääneen, täysin käyttökelpoisen ja syötävän ruuan roskiin. En edelleenkään ymmärrä, enkä keksi minkäänlaisia perusteita syötävän ruuan pois heittämiselle. Itselleni on ollut aina itsestään selvää, että ylijäänyt ruoka syödään seuraavana päivänä kotona tai töissä eväänä tai pakastetaan sopiviksi annoksiksi. Erilaiset pikkuannokset yhdistän usein luovahkosti toisiinsa, tai sitten osaksi kokonaan uutta ruokaa; sosekeittoihin ja kiusauksiin saa upotettua lähes kaiken ylijäämäruuan. Emme mekään sentään mitään pyhimyksiä tässä(kään) suhteessa ole, kyllä meillä aina välillä unohtuu ja homehtuu ruokaa jääkaappiin.


No niin, joka tapauksessa. Yksi henkilökohtaisista sodistani on siis sota ruokahävikkiä vastaan. Siinä tosin auttaa kummasti se, etten erityisemmin pidä kaupassa käymisestä, ja haluan sieltä aina mahdollisimman nopeasti pois. Ruokalistan kassa kerran viikossa sisään ja nopeasti ulos. (Täällä muuten esimerkiksi hyvä lista ruokahävikin vähentämiseen). Päästäksemme lopultakin siihen varsinaiseen aiheeseen, jääkapissa oli viikonloppuna asioita, joista piti keksiä jotain, lähinnä päiväysvanhaa maitoa ja perunamuusia. Rieskat tai vastaavat eivät oikein innostaneet, ja päätin hukata muusin lettuihin. Päätin myös yhdistää siihen samalla pitkäaikaisen aikomuksen tehdä nokkosista, noista trendikkäistä superfoodeista jotain syötävää. Noin niin kuin kokeeksi, haastaakseni vieläkin paikoitellen epäluuloista ruokailijaminääni. Tässä resepti toteutuneisiin lettuihin:

8 dl perunamuusia
3 kananmunaa
1 litra maitoa
2 dl ohrajauhoja
2 dl venhnäjauhoja
2 “ilmavaa” litraa nokkosenlehtiä ryöpättynä ja silputtuna
1 “ilmavaa” litra vuohenputken lehtiä ryöpättynä ja silputtuna
100 g sulatettua voita
suolaa, mustapippuria, sitruunatimjamia

Aioin paistaa pikkulettuja (että olisivat enemmän pinaattilettujen kaltaisia), mutta rakas valurautapannuni oli suurempi kuin induktiohellan levynkohta. Tästä seurasi se, että letut paistuivat vain hellanrinkulan kohdalta, ja jäivät ihan valkoisiksi sen ulkopuolella. Tilannetta olisi ehkä vähän parantanut se, jos pannu olisi saanut kuumeta pidempään, lämpötilat olisivat varmaan vähän tasoittuneet. En jaksanut kuitenkaan pohtia enempää, vaan otin kaksi tavallista pannua ja paistoin niillä sellaisia keskisuuria lettuja yhtä aikaa. Lämpötilaa oli vain vähän haastavaa säädellä valurautapannuille. Lopulta löysin molemmille pannuille suunnilleen sopivan lämpötilan, joka oli kummallekin eri – todennäköisesti toisessa pannussa on paksumpi pohja kuin toisessa. Jos jotakuta auttaa, niin toiset letut paistoin 5. –säädöllä ja toiset 7 –säädöllä. Niistä tuli aika tummia, mutta se johtui enemmän siitä, että unohduin siivoamaan keittiötä samaan aikaan, enkä muistanut kääntää lettuja ajoissa.

Lopputulos oli yllättävän hyvä; nokkonen ei maistunut yllättäen juuri ollenkaan, eikä edes vuohenputki. Kaikkein eniten letuissa maistui perunamuusi, joten pitänee kokeilla nokkoslettuja uudestaan ilman perunamuusia. Sitruunatimjami oli myös yllättävän vahva (mutta sopi hyvin), vaikka laitoin sitä vain noin teelusikallisen hienonnettuna. Ylläripylläri, lapset eivät rakastaneet nokkoslettuja, mutta söivät kuitenkin. En pakottanut syömään lautasta tyhjäksi, ja realistina en edes laittanut kovin isoja annoksia. Lautasen tyhjäksi syöminen on toki ekologista, mutta siihen pääsee pakottamista paremmin laittamalla lautaselle tarpeeksi pieniä annoksia, myös itselleen. Täysi katastrofi nokkosletut eivät selvästi olleet, ja “Äiti, voitko sinä tehdä makeita nokkoslettuja” –pyyntö pitänee toteuttaa tässä lähiaikoina, ennen kuin sesonki on ohi.

P.S. Arvatkaa mitä? Se maito oli oikeasti vanhaa. Olisi varmaan hapantunut parissa tunnissa purkin avaamisen jälkeen, mutta paistoin letut melko nopeasti. Maussa ei ollut mitään vikaa, eikä kukaan saanut mitään oireita. Käyttäkää niitä aisteja ruoka-aineiden arvioimiseen, älkää pelkkiä päivämääriä. Tämä tosin on kyllä oma ennätykseni, jos hapanmaitotuotteita ja vastaavia ei lasketa.


P.P.S. Iski super-Marttakohtaus, ja otin nokkosten ryöppäysveden talteen, laitoin ylimääräiset rangat sinne päiväksi, ja kaadoin veden viherkasveille lannoitteeksi.