Herukoiden kesytys, osa 3: myslipatukat

Kaikkina mehuntekovuosinani minua on harmittanut suunnattomasti viedä kompostiin kaikki se mehun tekemisestä jäävä mäski. Ajattelin aina kaikkea sitä kuoriosan kuitua ja niitä vitamiineja ja siementen rasvahappoja. En kuitenkaan tiennyt mitä tehdä happamalla, karkealla marjarouheella. Paitsi tänä vuonna.

Onneksi on terveysruoka- ja proteiinipatukkatrendi! Kauppojen hyllyt ovat täynnä erilaisia terveyspatukoita, olen itsekin ostanut erilaisia sokeroimattomia pähkinä-marjavalmisteita. Ne muistuivat mieleeni, kun katselin melkein täyttä 10 litran kattilallista marjamäskiä. Erilaisia myslipatukkareseptejä netistä selailtuani päädyin ostamaan erilaisia pähkinöitä ja hiutaleita, ja tein muutamia erilaisia sekoituksia. Perusreseptinä oli

Myslipatukat marjamäskistä

4 dl marjamäskiä
4 dl hiutaleita (kaura/ruis/4-viljan)
2 dl rouhittuja pähkinöitä (cashew/saksan/hassel/manteli)
0,5 dl kylmäpuristettua rypsiöljyä
1 dl hunajaa tai vaahterasiirappia

Kuumenna hunajaa öljyn kanssa kattilassa sen verran, että hunaja liukenee öljyyn helpommin sekoitettavaksi. Sekoita öljy-hunajaseos marjamäskiin, lisää kuivat aineet. Levitä massa leivinpaperin päälle uunipellille, taputtele käsin tai puukauhalla tiiviimmäksi. Paista 10-15 minuuttia n. 150 - 200 asteessa.
Oikea paistolämpötila ja –aika riippuu vähän aineksista; ensimmäinen pellillinen oli vähän turhan well done, ja loput paistoin n. 180 asteessa.



Tein noista raaka-aineista erilaisia yhdistelmiä ja sekoituksia. Kaurahiutaleet ja cashew ovat melko mietoja, ruishiutaleet ja saksanpähkinät taas selvästi voimakkaamman makuisia. Viimeisen satsin tein herkkupatukoita, joihin laitoin ruishiutaleita, kookoshiutaleita, vaahterasiirappia ja saksanpähkinöitä. Kokeilin lisäksi joihinkin annoksiin pellavarouhetta ja kuorimattomia hampunsiemeniä, mutta ne olivat omaan suuhuni turhan voimakkaan ja karvaan makuisia ainakin ilman kypsentämistä. Hunajaa tai siirappia olisi ehkä voinut lisätä vähän enemmänkin, mutta yritin nyt tehdä mahdollisimman terveellisiä välipaloja. Sokeroimaton omena- tai päärynäsose olisi myös varmaankin sopinut mukaan ja antanut lisää makeutta.



Pilkoin paistetun levyn pienehköiksi palasiksi, ja pakastin ne karkkirasioissa, pergamiinipaperia kerrosten välissä. Paistaminen varmaankin auttaa säilymisessä, mutta todennäköisesti palat homehtuvat silti melko nopeasti huoneenlämmössä, sen verran niissä on kosteutta ja lyhytketjuisia sokereita. Jääkaapissa näyttävät säilyvän noin viikon.  Olen nyt ottanut niitä sitten pakkasesta pala kerrallaan pienen välipalan tarpeeseen. Lasten mielestä patukat olivat vähän liian happamia, mutta oma suu tottui kyllä nopeasti. Marjamäskiä oli niin paljon, että pellillisiä tuli viisi – ja paloja yhteensä n. 190. Yhden patukan (vastaa kooltaan kaupasta saatavia raakapatukoita) hinnaksi tuli noin  25 senttiä, tosin en laskenut sähkönkulutusta mukaan. Selvästi halvempaa kuitenkin kuin ostopatukat, ja sokerin määrää pystyy itse säätelemään. Täytyy vain muistaa syödä kaikki sieltä pakastimesta ennen ensi vuoden elokuuta...


P. S. Se mehun käymismysteeri todennäköisesti ratkesi; syy lienee sähläämiseni säilöntäaineen kanssa. Musta-punaherukkamehu, missä muistin liottaa säilöntäaineen lämpimään veteen, on ihan kunnossa, vain vadelmamehu on hiukan käynyt. Onneksi ainakin vielä vain hiukan, eikä se vaikuta makuun. Täytyy vain toivoa, että käyminen pysähtyi, eikä jatku - räjähtelevät mehupullot kellarissa ei olisi kovin mukava yllätys.

VRR* 4: lattiasienen nousu ja tuho

Vihdokin saan kirjoittaa taas jotain remonttiin liittyvää! Ei muuten, mutta se tarkoittaa yleensä sitä, että jotain on valmistunut. Ainakin melkein. Ei meillä taida olla vielä yhden yhtä paikkaa sillä lailla oikeasti valmiina, ei tämä ruokakellarikaan. Tässä tapauksessa puuttuu “vain” sähköt, mutta niitä varten pitäisi porata tiiliseinään reikä, ja odottaa sähkömiestä, ja no. Niin ja ovikin on vielä kesken. Tiedättehän. Kirjoitan siis nyt, kun ollaan jo siinä “melkein, mutta” –vaiheessa. Ja hiukan viivytelläkseni, kirjoitan ensin koko Kanervakumpu-projektin suurimmasta ongelmasta, lattiasienestä.

Kanervakumpua ei ole onneksi missään vaiheessa isommin remontoitu, talo on suurimmaksi osaksi ihan tai lähes alkuperäiskunnossa. Rakenteet ovat hyvässä kunnossa, eikä homeesta tai muista ongelmista ole tietoakaan. Kellarissa ehti kuitenkin 18 asumattoman (peruslämpö-) vuoden aikana syntyä, kasvaa ja komeaksi muhia lattiasieni, tieteelliseltä nimeltään Serpula lacrymans. Se saapui taloon mitä ilmeisimmin maalattiaisen perunakellarin kautta, ja eleli pitkään ja paksusti hillokellarin puuhyllyillä ja perunakellarin ja hillokellarin välisellä ovella. Kosteutta se sai suoraan maaperästä ja tarvitsemaansa kalkkia kellarin betonilattiasta ja seinien rappauksesta. Se oli ehtinyt myös levitä maapohjan kautta perunakellarista seinän toiselle puolelle saunaan, missä se oli vasta pääsemässä vauhtiin seinäpaneelien kanssa, ja paljastui vasta kun tirkistelin saunan päällisin puolin kunnollisten paneelien taakse. Lattiasienen olemista helpotti suuresti ruokakellarin sijainti siinä talon kulmassa, minkä ohi ilmeisesti kaikki maaperän kosteus valuu rinnetontilla alaspäin. Kellari oli asumattomienkin vuosien aikana tarpeeksi lämmin, ja erityisesti tarpeeksi, muttei liian kostea, ja ruokaakin oli kellarin puisten varastohyllyjen muodossa yllin kyllin. Kanervakummun kellari oli siten varsinainen lattiasienen paratiisi. Onneksi asumattomina vuosina ruokakellarin ovea ei montakaan kertaa oltu avattu, joten itiöemien itiöt eivät olleet päässeet holtittomasti pölisemään ympäri taloa. Ruokakellarin betoni- ja tiiliseinät ja ehjänä pysynyt puuovi pitivät sienen eristyksissä. Toki, jos vuosia olisi kulunut vielä lisää, sieni olisi jossain vaiheessa väistämättä levinnyt myös ylempiin kerroksiin etsimään lisäruokaa. Onneksi nyt ei ehtinyt niin käydä.

Perikunta hoksasi onneksi kesällä 2014 tyhjentää ruokakellarin kaikesta “mädästä” puusta (mätää se ei tietenkään varsinaisesti ollut, koska kellari ei ollut hapetonta tilaa, puu oli tarkemmin ja oikeammin sanottuna lahoa), ja polttaa kaiken poisrevityn puun pihalla. Se ei vielä yksinään varsinaisesti hävittänyt lattiasientä, mutta varmasti haittasi sen kasvua merkittävästi ja ehkäisi mahdolliset pahemmat tuhot. Viime kevään (2015) tarkemmissa tarkistuksissa elävää lattiasientä löytyi ruokakellarin lisäksi myös saunasta vasta alkavana kasvustona ja vanhan autotallin halkopinosta, ja siitä näkyi myös jälkiä seinässä vanhan puisen varastokaapin kohdalla. Kaappi itsessään oli poltettu kellarihyllyjen kanssa samassa roviossa. Autotalliin lattiasieni oli kaikkein todennäköisimmin levinnyt itiöistä, kun sienen valtaamia kellarihyllyjä oli kuljetettu autotallin läpi pihalle poltettavaksi. Kasvupaikat olivat pistemäisiä, eikä selkeää kasvureittiä ollut näkyvissä missään.

Lattiasienen tappotalkoissa kaksiosaisesta ruokakellarista poistettiin muualle kellariin johtava ulompi ovi ja kellarihuoneiden välinen ovi sekä perunakellarin ikkuna karmeineen ja molemmat kynnykset. Kynnykset ja ovien ja ikkunan karmit oli alunperin kiinnitetty suoraan maanvaraiseen betonilattiaan ja tiiliseiniin, ja ne olivat kaikki aivan läpilahoja. Kynnykset pystyi repimään ihan sormilla pehmeinä säleinä irti. Perunakellarin ikkunankarmien kiinnitystappeja jouduttiin kaivelemaan seinän sisältä ruuvimeisselillä ja hohtimilla ja erilaisilla pihdeillä, mutta nekin kolot saatiin lopulta tyhjäksi kaikesta puuaineksesta. Hillokellarin puolella ikkuna karmeineen näytti puhtaalta, eikä sen ympärillä näkynyt jälkeäkään rihmastosta, joten annoimme sen olla, tiukan tarkkailun alla tietysti. Nyt, reilun vuoden jälkeen, näyttää tosiaan siltä, että ikkuna on ihan puhdas, eikä tarvitse pelätä lattiasienen leviävän siitä takaisin. Myös saunasta poistettiin vastaavalla tavalla kaikki puuaines ikkunankarmeja myöten, vaikkei tilanne siellä ollutkaan yhtä paha.

Puuaineksen poistamisen jälkeen koko kellarin ja saunan kaikki seinät kuumennettiin “tohottimella”. Kellarissa oli lisäksi alipaineistava ilmanpoisto, mutta sillä ei siinä vaiheessa ollut oikeastaan enää merkitystä, olihan lattiasieneltä poistettu kaikki ruoka (eli kaikki puuaines), ja vesi (rakennettu toimivat salaojat). Tästä huolimatta sekä kellarin että saunan puolelle ilmestyi uudelleen rihmastoa. Täytyy myöntää, että kun puolisko jonain elokuun iltahämärän hetkenä könysi kellarista saunan lattiaa piikkaamasta, ja sanoi että siellä seinässä on taas pieni uusi rihmastoläikkä, saatoin hiukan ylireagoida. Raksalampun loisteessa poltin rihmastoa kynttilänliekillä ja kaivoin käsin lattian alta paljastuneen hiekan joukosta ison möykyn vanhoja puunlehtiä ja vanhan sanomalehdenpalasen. Kylmäkellarin puolelta löytyi lattiahiekan alta vielä jotain vanhaa puuta. Todennäköisimmin rihmastoa oli käsittelystä huolimatta vielä jäänyt eloon, ja suoraan itiöemää pukkaavat kasvustot olivat epätoivoisen sienen viimeinen yritys levittää itiöitä, kuoleman uhatessa. Seuraavana päivänä jo vähän nauratti, ja järkeilin ammattilaisaivoillani, ettei mitään todellista hätää ollut.

Sinänsä ylireagointi lattiasienen kanssa ei useimmiten ole pahitteeksi. Lattiasieni, homeet, lahovauriot ja muut menevät usein ihmisiltä reippaasti sekaisin, ja virhekäsityksiä on paljon – jopa Kanervakumpua perikunnan puolesta katsomassa käynyt kiinteistövälittäjä oli vain todennut, että “ai, tuo on tuota vaaleaa, se ei ole vaarallista”. Väärin. Sukurauhan säilyttämiseksi en sentään alkanut kinata perikunnan kanssa, tiesin kuitenkin, mihin olin ryhtymässä.

Lattiasieni ON vaarallinen, mutta ei ihmiselle, se ei tuota mitään toksiineja tai muitakaan ns. homeoireita aiheuttavia yhdisteitä. Lattiasieni on vaarallinen itse talolle, pahempi kuin mikään muu lahottajasieni. Se ei onneksi ole voittamaton, mutta pitää ymmärtää mitä se on, ja mitä se ei ole, jotta siitä pääsee eroon. Lattiasienen menestyksen ja tuhovoiman salaisuus on sen kyky kuljettaa tarvitsemaansa kosteutta “mukanaan” mihin tahansa se kasvaakin. Muut lahottajasienet kasvavat vain märässä tai kosteassa puussa, ja ne kuolevat yleensä melko nopeasti jos kasvualusta kuivataan. Muut lahottajat eivät myöskään pysty tunkeutumaan terveeseen ja kuivaan puuhun, ja niiden aiheuttama laho rajautuu yleensä selvästi vain märkään puuhun. Lattiasieni sen sijaan pystyy kasvamaan tehokkaasti, koska se pystyy kuljettamaan rihmastoaan pitkin muita lajeja tehokkaammin ravintoa ja vettä kasvavalle rihmastolle. Se pystyy siis esimerkiksi kasvamaan betonilattian “yli” seuraavaan puiseen kohtaan, jos aikaa on tarpeeksi, ja rihmaston jossakin kohdassa on riittävästi kosteutta ja puuta ravinnoksi.

Kanervakummussa lattiasienen alkupiste oli maalattiaisessa, hyvin kosteassa kellarissa, missä lämpötila pysyi aina plussan puolella. Jos talo olisi ollut kokonaan hylätty, tai sitä ei oltaisi säännöllisesti käyty katsomassa, sieni olisi väistämättä jossain vaiheessa kasvanut yhtä tai useampaa reittiä pitkin yläkertaan, ja valloittanut lopulta koko talon. Olen nähnyt netin syövereissä pysäyttäviä kuvia lattiasienen valtaamista autiotaloista, missä sieni peittää keinutuolin ja sille jätetyn viltin, sohvan, sohvapöydän ja sille jääneet sanomalehdet, kaiken mahdollisen. Sellaisille taloille ei valitettavasti yleensä voi tehdä enää muuta kuin sytyttää tulitikun. Lattiasieni ei kuitenkaan ole läheskään aina kuolemantuomio, se on useimmiten poistettavissa ja talo pelastettavissa, kenties jopa ne epätoivoisimmankin näköiset kauhukammiot – tosin hinta saattaa nousta kovaksi. Joskus siihen vaaditaan useamman alimman hirsikerroksen ja lattioiden täydellinen uusiminen, joskus (kuten meillä) paljon vähemmän. Tärkeintä on 1) poistaa alkuperäinen liikakosteuden syy (Kanervakummussa tehtiin salaojat ja kellarin lattian alle kapillaarikatko) ja 2) poistaa ihan kaikki sienen valtaama puuaines, ja mielellään reilu (muttei liioitellun suuri) alue sen ympäriltä. Rihmaston reuna-alueet on onneksi yleensä helppo löytää, sieni ei kasva uusille alueille puuaineksen sisällä vaan päällä. Rihmastoa on puun sisällä vasta jos sitä on puun päällä, ei koskaan toisin päin. Sitä syystä uskalsin jättää toisen kellarin ikkunan paikoilleen. Yleensä lattiasienen kohdalla puhutaan myös tuulettumisen tärkeydestä, mutta tuuletus yksinään ei koskaan poista lattiasientä, eikä pelkkä huono tuuletus kasvata lattiasientä.

Lattiasieni ei ole “hometta”, eikä siis ole millään tavalla ihmisille vaarallinen. On hyvä kuitenkin muistaa, että jos kosteusvaurio on kasvattanut lattiasienen, myös muut lahottajat ja erilaiset kosteusvauriomikrobit, “homeet”, ovat myös mahdollisia – jos talossa on näkyvä kasvusto lattiasientä, pitää hälytyskellojen soida ja kovaa. Kanervakummussa onneksi oli vain lattiasientä, ei mitään merkkiä homeesta tai muista kosteusvaurio-ongelmista. Uskalsimme lähteä talon pelastusoperaatioon, koska lattiasieni on kuitenkin “vain” elävä olento, jonka saa oikeilla toimenpiteillä hävitettyä. Jos siis unelmiesi talossa on lattiasientä, ei talo välttämättä ole menetetty. Kunnollisella tilannekartoituksella ja oikeilla toimenpiteillä pelastaminen on yleensä ihan mahdollista.

tässä vielä hyvä ja tyhjentävä teksti lattiasienestä: http://www.tuuma.net/artikkelit/Lattiasieni.pdf


P.S. Pahin lattiasienikasvusto oli talossa ennen kuin edes ajattelimme talon ostamista, joten siitä ei ole kuvia. Oman lahopäisyyteni ja kameran toimintahärön vuoksi myöskään näistä meidän näkemistä kasvustoista ei ole käyttökelpoisia kuvia. Onneksi netti on pullollaan hyviä kuvia lattiasienestä.

* VRR = virallinen remonttiraportti