Hupsista. Vuosi meni, tai ainakin melkein. Elämä ei toki pysähtynyt, tosin
siltä se melkein tuntui. Kirjoittelin tässä välissä täällä näistä ihan oman
elämän asioista, ongelmista ja niihin löytyneistä ratkaisuista. Sanottakoon
tässä lyhyesti, että olin väsynyt, paljon väsyneempi kuin luulin, ja pitkän
taistelun jälkeen sain lopulta apua. Edelleen kärsin yli kymmenen vuoden
univajeen aiheuttamista ongelmista, mutta nyt sentään olen toipumassa. Tässä
välissä olen ehtinyt ruoskia itseäni saamattomaksi ja laiskaksi ja huonoksi. Nyt
pitää vain hyväksyä, että olen väsynyt ja toipilas, enkä nyt vaan pysty kaikkeen
siihen mihin haluaisin.
Marja- ja sieniaika ja puutarhan satoaika on parhaimmillaan, mutta mun
elämästäni valuu tällä hetkellä kaikki aika johonkin maailmankaikkeuden
syövereihin. Tai no, eipä siihen vaadita kuin uusi työ ja samaan aikaan alkaneet
täydennysopinnot. Ei ole kauheasti tarvinnut miettiä remonttia tai säilömistä
tai yhtään mitään, paitsi ohimennen haikeudella ja lievällä ärtymyksellä.
Onneksi sentään on lasten harrastuksia, joiden odotusaikana voi tehdä
opintojuttuja tai sitten vaikka lopultakin päivittää pysähtynyttä blogia.
Elokuun alussa tuntui, että juoksin kilometrin kärryjen perässä, nyt sentään
olen saanut toisen käden kahvalle ja toisen jalan astinlaudalle. Jospa jouluun
mennessä pääsisin ihan kärryille asti ja saanut elämän palaset paremmin
järjestykseen ja ajan hallintaan. Rästissä olevien, hoidettavien lista pysyy
pitkänä, mutta sentään lyhenee koko ajan pikkuisen. Tai ei ainakaan enää pitene.
Toivottavasti.
Kanervakumpuun kuuluu sinänsä ihan hyvää. Onneksi meidän elämässä on ihmisiä, jotka auttavat. Viime jouluksi saatiin pikkukammari suunnilleen valmiiksi, ja elokuussa lopulta sinne myös ainakin osa sähköistä. Isompikin olohuone on jo voiton puolella, tähdätään jouluksi valmiiksi. Tällä hetkellä en odota mitään muuta niin paljon kuin sitä, että pääsen laittamaan lopultakin tavarat ja huonekalut lopullisille paikoilleen! Kellari on vielä ihan vaiheessa, mutta varsinaiset asuinkerrokset alkavat olla siinä kunnossa, että kaapit ja komerot ja hyllyt pitäisi saada ihan asuttavan kodin näköiseksi. Haaveilen siitä päivästä, jolloin lattioilla ja pöydillä ei ole kirja- ja tavarakasoja odottamassa sitä kirjahyllyä, tai sitä, että kaappitila vapautuu oikeaan käyttöön. Ja että varsinaisissa asuintiloissa ei ajelehtisi enää maalipurkkeja, hiekkapaperin riekaleita, sähköjohdon palasia, työkaluja ja jatkotikkaita.
Olen aina halunnut tehdä asiat hyvin, en ketään muuta varten, vaan omasta
sisäisestä palosta nähdä mahdollisimman hyvin omin käsin tehty työ, oppia
mahdollisimman paljon, nähdä, miten omin käsin saan vielä siistimpää ja
kauniimpaa jälkeä. Tämän viimeisen kahden vuoden aikana, ja varsinkin tämän
alkaneen syksyn aikana on ollut pakko oppia olemaan “vain” riittävän hyvä.
Tavoitteena on nyt olla tässä uudessa työssä tämän talven ajan riittävän hyvä,
tavoitellaan sitä hyvää suoritusta sitten vuoden päästä. Opinnoissakin riittävän
hyvä on riittävä – vaikka olisikin kiva syventyä enemmän, osata enemmän, oppia
enemmän, niin nyt täytyy keskittyä siihen, että opinnot tulevat valmiiksi, sillä
tasolla, mikä riittää oppilaitokselle. Remontissakin on tilanteita, missä riittävän hyvä on ihan ok. Salaojittavien eristelevyjen kiinnitysten ei tarvitse olla ihan keskellä ja symmetrisesti; mitä väliä sillä siellä maan sisällä on. Keittiön pysyvien kaappien takana ei tarvitse olla tapettia. Suurimmaksi osaksi haluan tehdä kuitenkin Kanervakummun remonttia mahdollisimman hyvin. Senpä tähden niin moni asia on vielä tekemättä, en halua tinkiä laadusta vain sen vuoksi, että on kiire saada tavarat paikoilleen. En halua laittaa nopsaa ja näppärää laminaattia vain siksi, että saisin heti lattian valmiiksi – odotan mieluummin, että on aikaa ja voimia nysvätä vanha lattia esiin.
Vaikka pinot ja kasat ja sotku ja keskeneräisyys on rasittavaa ja
ärsyttävää, siedän mieluummin sitä kuin teen
ei-mieluisia pikaratkaisuja. Tätä on tullut aika paljon ajateltua viime aikoina,
kun kahden vuoden remppaelämän jälkeen alkaa jo tosissaan vähän nyppiä (tai no,
jos lasketaan mukaan Hemstuga, niin onhan sitä remonttia jatkunut jo kymmenen
vuotta). Siinä mielentilassa kun sitten sattuu selaamaan somesta ihmisten
kauniita ja järjestettyjä vanhoja taloja, joissa räsymatot on suorassa ja viltti
kivasti sohvalla ja ihminen istuu teekuppi kädessä nojatuolissa lukemassa kirjaa
pönttöuunin tulen loimussa - tiedättehän ne kuvat – tekee mieli heitellä kaikki
romut ja tavarat pihalle ja kirkua. Ennen juhannusta jaoin vastineeksi kuvan
Kanervakummun lasikuistista, mikä oli täynnä romua, että joopa joo, enpä sitten
siivonnut juhannukseksi. Ihmisten “Mä niin tiedän” –kommenteista ja jostain
juhannustaiasta sain kuitenkin sen verran mystistä energiaa, että kuisti tuli
juhannukseksi raivatuksi, ja monta kivaa hetkeä tuli vietettyä kesällä
kuistilla. Ihanat aamukahvit ihan rauhassa, ihan omalla lasikuistilla. Jopa yksi
ihana illanvietto, sateen ropistessa, kynttilöiden valaistessa. Myönnettäköön,
taas sinne kuistille on kertynyt tavaraa, kun äidin jäämistöjä ajautui vielä
lisää meille. Mutta viimeistään ensi kesäksi nekin on sieltä lajiteltu pois.Jospa tää taas tästä. Jatkoa seuraa.
P.S. Ne lattiat muuten on nyt nysvätty, lopultakin, viime talven ja kesän aikana.
