Riittämättömyys on maailman palkka

Hupsista. Vuosi meni, tai ainakin melkein. Elämä ei toki pysähtynyt, tosin siltä se melkein tuntui. Kirjoittelin tässä välissä täällä näistä ihan oman elämän asioista, ongelmista ja niihin löytyneistä ratkaisuista. Sanottakoon tässä lyhyesti, että olin väsynyt, paljon väsyneempi kuin luulin, ja pitkän taistelun jälkeen sain lopulta apua. Edelleen kärsin yli kymmenen vuoden univajeen aiheuttamista ongelmista, mutta nyt sentään olen toipumassa. Tässä välissä olen ehtinyt ruoskia itseäni saamattomaksi ja laiskaksi ja huonoksi. Nyt pitää vain hyväksyä, että olen väsynyt ja toipilas, enkä nyt vaan pysty kaikkeen siihen mihin haluaisin.

Marja- ja sieniaika ja puutarhan satoaika on parhaimmillaan, mutta mun elämästäni valuu tällä hetkellä kaikki aika johonkin maailmankaikkeuden syövereihin. Tai no, eipä siihen vaadita kuin uusi työ ja samaan aikaan alkaneet täydennysopinnot. Ei ole kauheasti tarvinnut miettiä remonttia tai säilömistä tai yhtään mitään, paitsi ohimennen haikeudella ja lievällä ärtymyksellä. Onneksi sentään on lasten harrastuksia, joiden odotusaikana voi tehdä opintojuttuja tai sitten vaikka lopultakin päivittää pysähtynyttä blogia. Elokuun alussa tuntui, että juoksin kilometrin kärryjen perässä, nyt sentään olen saanut toisen käden kahvalle ja toisen jalan astinlaudalle. Jospa jouluun mennessä pääsisin ihan kärryille asti ja saanut elämän palaset paremmin järjestykseen ja ajan hallintaan. Rästissä olevien, hoidettavien lista pysyy pitkänä, mutta sentään lyhenee koko ajan pikkuisen. Tai ei ainakaan enää pitene. Toivottavasti.



Kanervakumpuun kuuluu sinänsä ihan hyvää. Onneksi meidän elämässä on ihmisiä, jotka auttavat. Viime jouluksi saatiin pikkukammari suunnilleen valmiiksi, ja elokuussa lopulta sinne myös ainakin osa sähköistä. Isompikin olohuone on jo voiton puolella, tähdätään jouluksi valmiiksi. Tällä hetkellä en odota mitään muuta niin paljon kuin sitä, että pääsen laittamaan lopultakin tavarat ja huonekalut lopullisille paikoilleen! Kellari on vielä ihan vaiheessa, mutta varsinaiset asuinkerrokset alkavat olla siinä kunnossa, että kaapit ja komerot ja hyllyt pitäisi saada ihan asuttavan kodin näköiseksi. Haaveilen siitä päivästä, jolloin lattioilla ja pöydillä ei ole kirja- ja tavarakasoja odottamassa sitä kirjahyllyä, tai sitä, että kaappitila vapautuu oikeaan käyttöön. Ja että varsinaisissa asuintiloissa ei ajelehtisi enää maalipurkkeja, hiekkapaperin riekaleita, sähköjohdon palasia, työkaluja ja jatkotikkaita.

Olen aina halunnut tehdä asiat hyvin, en ketään muuta varten, vaan omasta sisäisestä palosta nähdä mahdollisimman hyvin omin käsin tehty työ, oppia mahdollisimman paljon, nähdä, miten omin käsin saan vielä siistimpää ja kauniimpaa jälkeä. Tämän viimeisen kahden vuoden aikana, ja varsinkin tämän alkaneen syksyn aikana on ollut pakko oppia olemaan “vain” riittävän hyvä. Tavoitteena on nyt olla tässä uudessa työssä tämän talven ajan riittävän hyvä, tavoitellaan sitä hyvää suoritusta sitten vuoden päästä. Opinnoissakin riittävän hyvä on riittävä – vaikka olisikin kiva syventyä enemmän, osata enemmän, oppia enemmän, niin nyt täytyy keskittyä siihen, että opinnot tulevat valmiiksi, sillä tasolla, mikä riittää oppilaitokselle.

Remontissakin on tilanteita, missä riittävän hyvä on ihan ok. Salaojittavien eristelevyjen kiinnitysten ei tarvitse olla ihan keskellä ja symmetrisesti; mitä väliä sillä siellä maan sisällä on. Keittiön pysyvien kaappien takana ei tarvitse olla tapettia. Suurimmaksi osaksi haluan tehdä kuitenkin Kanervakummun remonttia mahdollisimman hyvin. Senpä tähden niin moni asia on vielä tekemättä, en halua tinkiä laadusta vain sen vuoksi, että on kiire saada tavarat paikoilleen. En halua laittaa nopsaa ja näppärää laminaattia vain siksi, että saisin heti lattian valmiiksi – odotan mieluummin, että on aikaa ja voimia nysvätä vanha lattia esiin.


Vaikka pinot ja kasat ja sotku ja keskeneräisyys on rasittavaa ja

ärsyttävää, siedän mieluummin sitä kuin teen ei-mieluisia pikaratkaisuja. Tätä on tullut aika paljon ajateltua viime aikoina, kun kahden vuoden remppaelämän jälkeen alkaa jo tosissaan vähän nyppiä (tai no, jos lasketaan mukaan Hemstuga, niin onhan sitä remonttia jatkunut jo kymmenen vuotta). Siinä mielentilassa kun sitten sattuu selaamaan somesta ihmisten kauniita ja järjestettyjä vanhoja taloja, joissa räsymatot on suorassa ja viltti kivasti sohvalla ja ihminen istuu teekuppi kädessä nojatuolissa lukemassa kirjaa pönttöuunin tulen loimussa - tiedättehän ne kuvat – tekee mieli heitellä kaikki romut ja tavarat pihalle ja kirkua. Ennen juhannusta jaoin vastineeksi kuvan Kanervakummun lasikuistista, mikä oli täynnä romua, että joopa joo, enpä sitten siivonnut juhannukseksi. Ihmisten “Mä niin tiedän” –kommenteista ja jostain juhannustaiasta sain kuitenkin sen verran mystistä energiaa, että kuisti tuli juhannukseksi raivatuksi, ja monta kivaa hetkeä tuli vietettyä kesällä kuistilla. Ihanat aamukahvit ihan rauhassa, ihan omalla lasikuistilla. Jopa yksi ihana illanvietto, sateen ropistessa, kynttilöiden valaistessa. Myönnettäköön, taas sinne kuistille on kertynyt tavaraa, kun äidin jäämistöjä ajautui vielä lisää meille. Mutta viimeistään ensi kesäksi nekin on sieltä lajiteltu pois.

Jospa tää taas tästä. Jatkoa seuraa.






P.S. Ne lattiat muuten on nyt nysvätty, lopultakin, viime talven ja kesän aikana.