Kerroksia

Tämä meidän rakas Kanervakumpu on isovanhempieni rakentama. Vietin tässä talossa hyvin paljon aikaa lapsena, alle kouluikäisestä lukiolaiseksi asti. Viikonloppuja ja lomia, joskus saatoin olla monta viikkoa kesälomasta Kanervakummussa. Sitten pappa kuoli, ja mammakin vietiin pian sen jälkeen vanhainkotiin. Minä opiskelin, tein töitä ja tein kaikkea sitä mitä sellaiset parikymmpiset tekevät. Kanervakumpu oli tyhjillään, jonkinlaisessa puolihoidossa, 17 vuotta.

Remontti on jo hyvässä vaiheessa, varsinaiset asuinkerrokset valmistuvat (no, pääosiltaan) jouluksi tai ehkä jopa jo hyvissä ajoin ennen joulua. Edelleen keskeneräinen keittiö on ollut käyttökunnossa jo kohta kaksi vuotta, yläkerran huoneet ja varastotilat yli vuoden. Vaikka tämä jatkuvan keskeneräisyyden keskellä eläminen rasittaa ainakin alitajuisesti koko ajan, on Kanervakumpu ollut heti muutosta asti minulle se oikea Koti. Sen tuttuus, kaikki ne lämpimät ja rakkaat muistot, joiden päälle nykyinen oma elämä on ollut helppo sujauttaa, kaikki ne ovat juurruttaneet minut tänne vahvemmin kuin koskaan ennen minnekään muualle.

Tämä paikka ei ole enää se, mikä se oli minun lapsuudessani. Nykyinen Kanervakumpu on meidän näköisemme, väreiltään ja ratkaisuiltaan, puutarhaa myöten. Kun aamuisin tulen alakertaan, menen omaan keittiööni, sytytän tulen uudenuutukaiseen hellaani, ja laitan puurokattilan ja mutteripannun kiehumaan. Mutta sitten, kun tulen ulkoa aamun lehteä hakemasta, puuhellan ja talon tuoksu ja tuttu ovenkahva kadottavat 30 vuotta elämää, ja olen taas 11-vuotias, ja tulen keittiöön, missä mammalla on tuli hellassa, kahvi jäähtyy hellan reunalla ja pappa kuuntelee radiosta uutisia.

Toisinaan, tulessani vintistä raput alas, oikea käteni hapuilee seinää oven vieressä, sähkötaulun alla, painaakseen valokatkaisijaa. Katkaisijaa ei kuitenkaan enää ole, rappusissa on liiketunnistimella ohjattu valaisin. Ne sadat kerrat, kun menneinä vuosina olen juossut raput alas ja ohi mennessäni sammuttanut valot, ovat jättäneet yhä esiin pyrkivät muiston lihaksiini.

Aamulla herätessä ja nukkumaan mennessä katselen makkarin seinältä puiden varjoja, ja taivasta ikkunan ja puiden takana. Makaan omassa 80-luvun tuunatussa parisängyssä, mutta samaan aikaan olen mamman ja papan “rakosessa”, kahden vierekkäisen, kapean sängyn rakoon asetellun lakanamakkaran päällä, pitsilakana täkin päälle käännettynä.

Pihan valtavat, vanhat kuuset ja koivut on jo muutama vuosi sitten kaadettu, mutta vielä pystyn pihalla kävellessäni näkemään niiden varjon, ja maassa niiden suuret juuret, ja koivujen pähkylähedelmät rappusilla ja pihan hiekalla. Alapihalla on uusi, suuri pyykkiteline, mutta näen vielä silmissäni vanhan pyykkinarun kahden suuren männyn väliin pingotettuna, pitsilakanoiden painosta kaartuneena.

Saunan uusia lauteita tai seinäpaneeleita ei ole vielä kertaakaan pesty. Vesipadan tilalla on suihku, ja lauteiden kokoa ja muotoakin on muutettu. Löylyssä istuessani muistan, miten korkeilta lauteet joskus tuntuivat, ja miten tummat seinät ja lattiarallit olivat. Saunan eteisessä ei ollut silloin naulakkoa, mutta samaan vohvelikankaiseen, luumukuvioiseen pyyhkeeseen kuivaan itseni saunan jälkeen.

Keittiön nurkkakaappi on purettu ja rakennettu uudestaan kapeampana. Sisällä on puusepän tekemät hienot vedettävät hyllyt, joissa on vain ruokatavaroita. Usein kuitenkin kaapin oven avatessani odotan näkeväni pöytäliinoja, taskulampun, leivinpaperia, isoja kattiloita – ja sen pienen rottinkisen korin ylähyllyllä, missä mamma piti DaCapo-patukoita.

Joka päivä, tämän meidän kiireen arjen keskellä, on olemassa tämä mun nykyinen elämä, sen ihmiset ja asiat ja huonekalut ja ruuat ja kännykät ja läppärit. Samaan aikaan, aina häilähtäen, on olemassa kuin takaa kuultavana lasilevynä, kaiken päällä ja takana ja alla se onnellinen lapsuus tässä talossa, sen ihmiset ja esineet, ruuat ja TV-ohjelmat. Ja ne kaksi rakasta ihmistä, joita ei enää ole, mutta jotka silti aina ovat.