Joskus pitää kuunnella myös itseään. Ei niin kovin kauan
sitten, itse asiassa melko hiljattain, sanoin eräälle henkilölle, että
”Jokainen päivä voi valita uudelleen. Ihan sama, mitä on tehnyt, jokainen päivä
voi valita toisin.” Kliseistä, ja jotain sellaista, mitä tulee sanottua
ihmisille melko erilaisissakin elämäntilanteissa. En edes jaksa miettiä,
monelleko ihmiselle tai montako kertaa olen tuon sanonut. Aika monta. Joka
ikinen kerta olen kuitenkin tarkoittanut mitä sanon, ja vilpittömästi ajatellut
läheisteni kanssa keskustellessa, että heillä on mahdollisuus uusiin alkuihin.
En vaan ole tullut aiemmin ajatelleeksi, että sehän muuten pätee minuunkin.
Mitä sitten, jos oivaltaakin, että myös minä voin valita
toisin, vaikka heti huomenna? No eipä kai paljon mitään, ellei todella myös
valitse jotain toisin. Ainahan ei tietenkään tarvitse, jos elämässä kaikki on
kohdallaan. Uskaltaminen, ja tekeminen, se se vasta vaikeaa on. Siitä
huolimatta päätin tehdä niin, omaksi, ja kaikkien muiden hämmästykseksi. Olen kai
kaikki nämä vuodet ollut niin selvä mukautujaluonne; sillä mennään, mitä on,
vähän muokataan sieltä, mistä se on helppoa. Tyydytään siihen, mihin on
ajauduttu. Siihen nähden isojen repäisyjen tekeminen on kai aika odottamatonta.
Meillä on jo koti. Tai, no, kaunis talo, jota on remontoitu
meidän näköiseksi pitkään ja hartaasti. Puutarha on ihan hyvän kokoinen, ja
olen sitä jo kymmenen kesää rakentanut salaiseksi unelmapuutarhaksi. Lapset
ovat syntyneet, ja leikkineet, oppineet kävelemään ja tekemään kärrynpyöriä.
Olemme löytäneet ystäviä, oppineet käyttämään paikallisia palveluita, luoneet
suhteita ja siteitä ihmisiin ja paikkoihin. Ja siltikin. Koko ajan, jossain sisällä,
kaikki nämä yli kymmenen vuotta, on nakertanut joku ajatusmörkö.
Epäilyspeikko. Ei tämä nyt oikein. Ja
onhan tämä nyt ihana mutta. Sisimmässäni tiesin, että rakensin talosta sitä
Yhtä Taloa. Sitä, missä olin ollut lapsena kaikkein onnellisin, missä vietin
kaikki lomat ja ison osan viikonlopuista.
Sitä, mikä on ollut tyhjillään jo kohta 20 vuotta. Aina olen siitä
sanonut, että se on ihana, ja se olisi täydellinen, mutta kun se on siellä ihan
väärässä paikassa. Miten millään talolla voi olla mitään mahdollisuuksia, jos
se joutuu koko ajan kilpailemaan täydellisen talon mielikuvaa vastaan?
Sanottuani toiselle, että jokainen päivä voi valita toisin,
sanoin sen samana päivänä uudestaan itselleni. Sattumalta ajelin sen Yhden
Talon suuntaan ihan muihin asioihin, ja tulin sitten myös ajatelleeksi sitä
Yhtä Taloa. Ja sitä valintaa. Ja että vaikka olemme asuneet jo yli kymmenen
vuotta nykyisessä talossa, se ei silti tunnu Kodilta. Ja ajattelin sitä, että
miten onnellinen olin siellä toisessa talossa. Ja sitten ajattelin jo vähän
rationaalisemminkin, ja tulin ajatelleeksi, miten lähellä se on rautatieasemaa,
mistä on tunnin matka Tampereelle ja Helsinkiin. Seuraavaksi tajunnanvirran
otti haltuunsa se aivojen mukautuja-kilttityttö-lohko ja intti vastaan, että
sehän tarkoittaisi, että olen tehnyt Virheen, kun ostin nykyisen talon, ja se
olisi kamalan noloa myöntää. Että unohdetaan nyt vaan koko juttu, ja jatketaan
entiseen malliin, eihän se nyt kovin kamala paikka ole asua, ihan hyvin on
mennyt tähänkin asti. Eikä sitä paitsi enää tässä vaiheessa voi ruveta uutta
kotia rakentamaan, tai uutta elämää sen puoleen. Mitä ihmiset sanoo.
Niin, mitä ihmiset sanoo. Mitä sitten? Ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni onnistuin
vaientamaan sen mukautuja-sopeutujan. Joten, anteeksi Hemstuga, sinussa ei ole
mitään vikaa, sinä vain et ole Kanervakumpu. Meillä on paljon tehtävää, mutta
me lähdemme nyt, toivottavasti löydämme sinulle uudet asukkaat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti