Tarkemmin ajateltuna vieläkään ei kaduta

Eilisen täyden työpäivän jälkeen rentouduin ja nautin alkavasta viikonlopusta: ruokin lapset, hioin vanhan kodin yhden kipsiseinän kittaukset, kitkin pahimmat voikukat kaikista kukkapenkeistä, raivasin tavaroita puutarhassa, istutin kesäkukkia, komensin lapset siivoamaan leikkimökin, ajoin kelaleikkurilla suurimman osan nurmikosta, maalasin sen kipsiseinän pohjamaalilla. Samaan aikaan puoliso ravisti matot, imuroi ja pesi lattiat koko talosta ja täytti taas auton tavaroilla. Kun puoli kahdentoista aikaan illalla pesin maalausvälineitä ja autoin mattojen laittamisessa, mietin hetken, että mitä hittoa me oikeasti ollaan tekemässä, onko tässä mitään järkeä. Taas yksi tolkuton pakkorako sunnuntain ensiesittelyn vuoksi, ja elämästä puuttuu tunteja enemmän kuin universumin mustat aukot nielevät hiuspompuloita.

Sitten ajattelin Kanervakumpua, miten keskiviikkona aurinko paistoi, kun istuin puutarhan kannolla ja söin improvisoitua lounasta. Käki kukkui, tiltaltti lauloi, ja mäntymetsä tuoksui pihkalle. Ajattelin miten kaikista Kanervakummun ikkunoista näkyy metsä pellon takana tai lähempänä. Ei kaduta, ei edes yhtään.

Lapsuuden kotini oli metsän reunassa, ja kasvoin aikuiseksi varpaat sammalessa. Sen jälkeen, olosuhteiden pakosta, metsä on aina ollut matkan päässä, myös tässä viimeisimmässä kodissa. Metsättömyys on näköjään ollut vuosia oma hirsipuuni, johon olen tottunut – ainakin olen onnistunut vakuuttamaan itselleni, että ei haittaa, vaikkei talon kulmalta alakaan metsäpolkua. Siinä kilpikaarnaisten kotimäntyjen juurella oli lopulta myönnettävä, että pitkäaikainen nyrjähdys on nyt korjattu, olen saanut metsän takaisin. Oppisikohan sitä joskus olemaan vähän vähemmän sinnikäs? Aina ei tarvitsisi yrittää tottua ja sopeutua ja sinnitellä vuosikausia, joskus luovuttaminen olisi ihan terveellistä.

Tänään yritettiin taas remontointia. Huumorintaju oli välillä aika pahasti hukassa, todennäköisesti samassa paikassa kadonneiden yöunien kanssa. Tänään Kanervakummussa ei paistanut aurinko, satoikin välillä. Lämpimän veden puute ärsytti, tavarat olivat hukassa, ja väsytti liikaa. Lopulta saatiin jotain aikaiseksikin.

Työkaluja etsiessä jäin taas makkarin ikkunan taakse vain katsomaan, ja muistin olla onnellinen. Tosi.  Tässä kuva makkarin (kunnostusta vaativasta) ikkunasta ja sen takaisesta maisemasta.