Polut ennen kuljetut

Leikkasin viime viikolla saksilla sormeeni. En mitään pientä vekkiä, vaan ihan reippaasti vasemmasta etusormen päästä palan pois. Kolmella tikillä ammottava sormenpää vedettiin vähän kasaan, ja minun käskettiin syödä särkylääkettä. Eikä ollut mikään turha kehotus, reipas askarteluni töissä vaurioitti (= katkaisi) sormenpään hermoja sen verran, että särky ja jomotus ovat olleet nyt toista viikkoa ihastuttamassa elämääni. Parantelin sormea ja välttelin ylenpalttista törkkimistä torkkumalla lääkepöllyssä neljä päivää sohvalla.

Mitään tekemättömyys ei ole ainakaan minulle helppoa. “Ensin työ, sitten huvi” on iskostettu selkänikamieni vuosilustoista nuorimpiin. Olisi ollut valtavasti niitä ihan oikeita palkkatöitä, olisi pitänyt siivota, ja olisi myös pitänyt valmistella viime viikonlopun tavallista isompia tasavuosisyntymäpäiväjuhlia. Oli kuitenkin myönnettävä, ettei edes taikinan vatkaaminen onnistunut käsipuolena, saati sitten vaativammat tehtävät. Onneksi elämääni kuuluu paljon ihania ihmisiä, jotka auttoivat jokainen tavallaan, eikä juhlia tarvinnut perua. Skumppalasilliset jäivät lääkkeiden vuoksi omalta kohdalta ikävästi vain pariin – kolmeen, mutta silti oli parhaat juhlat ikinä.

Näissä kliseisissä ruuhkavuosissa tätä elämää on välillä vähän liiankin kanssa, vaikka yrittäisi karsia kaiken ylimääräisen pois. Jatkuva remontti ei ole omiaan lisäämään harmonisuutta, mutta paikallaan seisova remontti on ainakin itselleni melkein pahempi. Joka ilta pikkukamari huutaa tyhjentämistä, että päästäisiin maalaamaan kattoa, ja makkari vaatii raivaamaan lopultakin loput muuttolaatikot pois, ja kellari on jo luovuttanut syyllistämisen ja yrittää hävitä olemattomuuteen. Kaiken keskeneräisyyden ja omien voimavarojen riittämättömyyden myöntäminen on vaan niin vaikeaa, ja sitten sitä on itselleen vihainen. Että pitäisi jaksaa enemmän. Edes kerran viikossa jotain muuta kuin iltasadun jälkeinen sohvakooma H. Poirotin tai jonkun muun etsivän seurassa.

Sormi paketissa on ollut ärsyttävää, ja rasittavaa, ja inhottavaa olla. Paranemisprosessin aiheuttama silkka fyysinen väsymys risoo. Juhlien jälkeiset tavarakasat kaiken remppa- ja muuttotavaran keskellä aiheuttavat melkein fyysistä pahaa oloa, mutta minkäs teet. Ei jaksa, ei pysty, on pakko sietää. Koska se sietäminenkin on ollut aika haastavaa, ja koska normaalit viikkoliikunnat ovat olleet sormen takia pois laskuista, ja koska ulkona on ollut riipivän kaunis kevätilma, se vuoden ihanin aurinko, olen käynyt kävelyllä.

Lapsena en kulkenut Kanervakummusta kovinkaan pitkälle, minulle riitti talon kulmalta lähtevä polku, jota kautta pääsi santamontulle, ja sieltä vanhaa tieuraa pitkin takaisin. Yhteensä matkaa tulee vain muutama sata metriä, joten nyt aikuisena on pitänyt etsiä pidempiä reittejä. Kävelylenkin täytyy jo määritelmällisesti olla ainakin osittainen lenkki -kävely jonnekin, ympäri kääntyminen ja palaaminen vaan tuntuu aina yhtä hölmöltä, olkoonkin joskus ainoa vaihtoehto. Onneksi nykyään maastokartatkin löytyvät netistä helposti, joten ei tarvitse lähteä ihan umpimähkään metsään hortoilemaan - niiden avulla jopa voi tarkistaa polkujen risteyksessä, mihin suuntaan jatkaa matkaa. Olen löytänyt erilaisia, erimittaisia reittejä, hiekkatietä, ulkoilutietä, metsäautotietä, polkuja ja metsäkoneuria pitkin. Kaikkein eniten olen nauttinut siitä, että pääsen kävelemään metsässä ihan oikeita polkuja pitkin pidempään kuin viiden minuutin ajan. Lapsuudenkotini parhaita puolia oli sen ympärillä oleva metsä. Vaeltelin aina koulun jälkeen ja viikonloppuisin ympäri metsää niin, että ilman polkujakin tiesin aina, missä olin. Eniten pidin kuitenkin poluista. Vaikka tiesinkin, mihin kulloinenkin polku johtaa, nautin aina jokaisesta mutkasta, kivestä ja kuluneesta juuresta.

Olen jo muutamaan kertaan fiilistellyt täällä tätä maalla asumista, mutta pitää kai fiilistellä vielä vähän lisää. Hemstugan lähellä oli vain pieniä metsäsirpaleita, kävelyreiteiksi oli vain maantietä ja jalkakäytäviä omakotitalojen keskellä. Täällä on tarjolla ihan oikeaa metsää ja ihan oikeita polkuja. Polut ovat maagisia, ja ne ovat erityisen lumoavia täällä. Lapsuudenkodissa kuvittelin poluille naapurin tädit ja sedät ja heidän vanhempansa kulkemassa metsän poikki asioille ja kahville, miilunpolttajat matkalla kotiin. Täällä voin kuvitella omat isovanhempani, heidän vanhempansa ja sisaruksensa ja iso-isovanhempani sisaruksineen kulkemaan näillä samoilla poluilla, matkalla hakemaan maitoa, viemään jauhoja, ostamaan sokeria, matkalla marttailtaan tai nuorisoseuran iltamiin. Ruutuessuissa, huopatossuissa, paljasjaloin, korit kädessä, liina päässä.

Osa uusimmissakin kartoissa näkyvistä poluista on hävinnyt; jäänyt motouran alle, runnoutunut suon ojituksessa tai vain jäänyt liian pitkäksi aikaa kulkematta. Polkuja on siitä huolimatta paljon, ja niitä kulkemalla pääsee pitkälle - tai lähelle. Kanervakummun pihankulmasta lähtevää polkua kuljettiin aiemmin isoenojeni taloon. Muistan, miten harmissani olin vuosia, kun polun varrelle rakennettiin talo, eikä polkua enää voinut käyttää. Nyt siinä talossa asuu ystäviä, ja polku johtaa suoraan heille. Niitä ja muita uusia kylän ystäviä voi myös pyytää mukaan kulkemaan polkuja. Voi pulista asiasta tai toisestakin, tai voi vaan kuunnella kevätillan punarintaa, hippiäistä ja rastaita. Nuuhkia kevättä, ja miettiä, että josko sittenkin olisi vähän armollisempi itselleen. Että ehtiihän tuota.


P.S. Onneksi vieraat kutsuivat itse itsensä kylään viikonlopuksi, sain sopivan motivaation raivata juhlakamat ja osan muuttotavaroista.

P.P.S. Hesarissa oli aika hyvä juttu armollisuudesta itseä kohtaan.

Omenapuut ja kauhun tasapaino

Hemstugassa oli (tai on edelleen) paljon omenapuita. Ostaessamme talon pihassa kasvoi 28 omenapuuta. Ensimmäisenä keväänä kukkivat puut olivat hurmaavia, mutta ensimmäinen syksy aivan tolkuttoman omenamäärän kanssa ei ollutkaan sitten enää niin hurmaavaa. Puut ovat vanhoja ja suuria, eikä niitä oltu leikattu vuosikausiin. Omenoita tuli syksyisin satoja kiloja, pahimmillaan lähemmäs pari tuhatta kiloa! Eihän sellaista määrää kukaan voi itse käyttää, vaikka kuinka tekisi sosetta ja mehua ja säilöisi omenat talveksi. Niinpä jouduin kauhukseni oikeasti kaatamaan omenapuita. Siihen aikaan meillä ei ollut edes lapsia, ja syksyisin kaikki aika meni omenoiden keräämiseen nurmikolta. Eikä niitä ylijäämäomenoita voinut omakotitaloalueella mihinkään edes laittaa, vaan ne piti viedä peräkärryllä metsään eläinten riemuksi.

Hemstugan omenapuiden määrä oli meidän muuttohetkellä 15. Lajikkeita putarhassa on paljon, ja suurinta osaa vain yksi puu. Kypsymisjärjestyksessä lajikkeet ovat ´Huvitus´, ´Lavia´, ´Valkea kuulas´ (´Iso Kuulas´jouduttiin kaatamaan), ´Melba´, ´Keltakaneli´, ´Punakaneli´, ´Syysviiru´, yksi tunnistamaton (!) lajike, ´Åkerö´, ´Lobo´ja ´Antonovka´. Kymmenen Hemstugan vuoden aikana opin käyttämään kaikkia pihalla kasvavia lajikkeita eri tarkoituksiin. Huvitus on aika miedon ja vähän mitäänsanomattoman makuinen, mutta aikainen. Se kypsyi aina ensimmäisenä, melko tarkkaan elokuun puolessa välissä, ja aloitti ihanan-kamalan omenasesongin. Toiset kesäomenalajikkeet, Lavia ja Valkea kuulas eivät oikein omaan suuhuni sopineet syöntiomenoina, mutta Laviasta tulee sen voimakkaan punaisen värin vuoksi hauskan näköistä, voimakkaan vaaleanpunaista omenasosetta. Laviaa käytin myös paljon omenahyveeseen (paistos kaurahiutaleiden kanssa), koska se pehmeni helposti uunissa, eikä ollut liian hapan. Valkeaa kuulasta käytin myös toisinaan soseeseen, sillä se soseutuu todella nopeasti. Muuten se lähinnä toimitti meillä pölyttäjän virkaa, vaikka sitäkään hommaa varten sitä ei olisi tarvittu. Valkea kuulas on niin pehmeämaltoinen ja inhottavan arka muumiotaudille, että sen omenoiden siivoaminen oli lähinnä riesa.

Syyslajikkeista (ja samalla kaikista pihan lajikkeista) ehdottomasti parhaat syöntiomenat on Syysviirussa ja Melbassa. Syysviiru on myös melko terve ja kestävä; parhaimmillaan pudokkaat säilyivät syksyllä juureskorissa viikkokausia viileällä rappusella. Melba on yhtä hyvä, maku on erilainen ja vähän “helpompi”, omena vaan ei ole kovin kestävä. Pudokkaat menevät nopeasti ruskeiksi, ja lajike on aika arka muumiotaudille. Puusta kerättynä se säilyy kohtalaisen hyvin viileässä. Muut syyslajikkeet, Punakaneli ja Keltakaneli ovat ihan hyviä, mutta niitä ei tullut juuri syötyä, kun kiintiö täyttyi päivittäin Syysviirusta ja Melbasta. Kanelit ovat kuitenkin hyvin aromikkaita ja kiinteitä, ja kaikkein parhaita kuivattaviksi. Minulla on kaksi hyötykasvikuivuria, ja kuivasin joka syksy ison kasan kaneliomenoita, yleensä voimakkaampiaromista Punakanelia. Kanelit ovat myös hyvin terveitä, niissä ei juuri näkynyt koskaan omenarupea ja hyvin vähän muumiotautia. Nekin kestivät pudokkaina viileässä viikkotolkulla. Niiden huonoin puoli on puiden koko – ne kasvavat valtaviksi puiksi ja vievät paljon tilaa.

Perinteistä talviomenaa, Antonovkaa, en koskaan varastoinut, en oikeastaan osannut sitä vuosiin käyttää mihinkään, mutta pari vuotta sitten tein siitä ensimmäisen kerran hilloa hillosokerin kanssa. Omenat pilkoin pieniksi kuutioiksi, ja keittämisen ajan pidin kattilassa kanelitankoja. Hillosta tuli vallan mainiota, kun osa kuutioista jäi sattumiksi, ja kanelin maku oli tarpeeksi vahva. Sitä meni monta purkkia lettujen kanssa ja joulutorttujen täytteenä. Talviomenoiden kuningatar on kuitenkin Åkerö, sen maku on aivan mahtava. Se myös säilyy hyvin ja on melko terve. Meillä pudokkaistakin suurin osa säilyi vähintään jouluun asti. En itse pidä Lobon mausta yhtä paljon kuin Åkeröstä, mutta se on kaunis omena, ja meillä kaunein sato meni aina ystäville ja tuttaville joululahjaksi. Kaikki Åkeröt ja Lobot yritettiin aina kerätä puusta, mutta eihän se oikeastaan koskaan ollut mahdollista. Todellisuudessa yleensä noin puolet saatiin puusta ja loput säilöttiin pudokkaina, pudokkaat sitten vain syötiin ensin. En jaksanut koskaan säilöä omenoita yksitellen; ladoin niitä vain kerroksina juures/puutarhalaatikoihin. Pohjalle, päälle ja kerrosten väliin laitoin pari aukeamaa sanomalehtiä. Parhaimpina vuosina kolmesta Åkeröstä ja yhdestä Lobosta saatiin 25 juureslaatikollista omenoita talveksi. Yhteen laatikkoon menee noin 10 kiloa omenaa, niin että laskekaa siitä, kuinka suuret talvivarastot meillä oli! Yleensä se oli aina liikaa, sillä vaikka niitä syötiin omenoita joka päivä ja annettiin niitä lahjaksi, silti yleensä vapun jälkeen sai kantaa kiloittain kurttuisia omenoita kompostiin.

Miten tämä kovin syysaiheinen omenajuttu liittyy kevääseen? No siten tietenkin, että arvatkaa vaan, millainen savotta jokavuotinen omenapuiden leikkaaminen oli! Hemstugan puut olivat olleet ainakin parikymmentä vuotta hoitamatta, joten ne olivat muuttaessamme suuria ja täynnä käsivarren paksuisiksi kasvaneita, taivaisiin kurkottavia vesivesoja. Kymmenen vuoden leikkaamisen jälkeen puut alkoivat vihdoin näyttää joltain muulta kuin risukasalta, mutta nyt jatkossa ne ovat jonkun muun ilo ja riesa.

Kanervakummun pihassa kasvaa kolme vanhaa omenapuuta: yksi puista on Antonovka, toinen melko miedonmakuinen, tunnistamaton lajike ja kolmas todella hapan, tunnistamaton lajike. Viime syksy oli omenoiden suhteen katastrofaalisen huono Hemstugassakin (huonoin ikinä), joten kovin kummallista määritystä tai maistelua en vielä päässyt tekemään. Kirkkaat, aurinkoiset pääsiäispäivät polttelivat omenapuunleikkuusormia, ja kaivoin sahan esiin. Vaikka nykyään on kaikenlaisia erikokoisia oksasaksia, tykkään itse leikata omenapuut klassieslla kaarisahalla. Vanhojen, hoitamattomien omenapuiden leikkaamisen kanssa pitää olla varovainen, ellei sitten halua itselleen räjähtänyttä, vesivesoja joka suuntaan tursuavaa puuta. Olen siksi aina mieluummin ylivarovainen, ja leikkaan yleensä vain noin 10% elävistä oksista, korkeintaan 15%. Tänä keväänä poistin jokaisesta puusta vain yhden isomman ja joitain pieniä väärään suuntaan kasvavia oksia. Puista on jossain vaiheessa leikattu oksia ikävästi tapille, joten sahailin lisäksi niitä pois. Kaikkia ei enää oikein pystynyt kunnolla poistamaan, koska tapit olivat jääneet vuosien aikana kasvaneiden oksien väliin jumiin. Kolmen ei-niin-valtavankokoisen puun leikkaamisessa ei silti kovin kauaa mennyt, ja olo oli lähinnä että tässäkö tämä nyt muka oli? Vaikka puiden leikkaamisen suunnittelussa voikin käyttää luovaa ratkaisukykyä ja pohtia optimaalisia leikkauksia ja harjoitella tasapainoa, niin paljoa en siitä kuitenkaan pidä, että olisin jäänyt kaipaamaan lisää leikattavaa.

Periaatteessa omenapuiden leikkaaminen ei ole kovin vaikeaa. Kaikki sisäänpäin kasvavat oksat ja vesivesat leikataan pois, samoin kilpalatvat ja ylimääräiset “päällekäiset” oksat pois. Olen lukenut ohjeet kuvineen moneen kertaan kirjoista ja lehdistä, mutta parhaiten tämänkin olen oppinut vain tekemällä. Minulla on kyllä ollut opastus- ja osittain leikkausapuna oma henkilökohtainen puutarhuri, joka on jaksanut neuvoa ja sanoa mielipiteitään. Ensimmäisten vuosien jälkeen aloin luottaa itseeni, enkä enää mieti ja kammoa jokaisen oksan leikkaamista. Kaikki ihmiset eivät kuitenkaan ilmeisesti vatvo päivätolkulla ja ympärivuotisesti omenapuiden oksien leikkausjärjestystä ja leikattavien oksien määrää. Hurjimmassa näkemässäni leikkauksessa pihan kaikki kymmeniä vuosia vanhat puut oli leikattu n. 1,5 metrin oksattomiksi pölkyiksi. Seuraavana kesänä nämä "puut"  vesoivat joka suuntaan, ja seuraavana keväänä sama raatelutoimenpide toistui. Kovin monta vuotta puut eivät kyllä kestä tuollaista “hoitoa”, eikä sellaisista tapeista kyllä enää saa kunnollista puuta – paksuun runkoon kasvavat pystysuorat oksat eivät oikein repeämättä pysty kantamaan omenoita. Lievempiä puiden pahoinpitelyitä näkee usein, kun puut ovat kasvaneet liian suuriksi tai lähelle sähkölankoja tai rakennuksia. Hoitotoimenpiteenä otetaan moottorisaha ja vedetään oksat ja latva poikki. Ei niistäkään juuri sen parempia sato- tai koristepuita tule, parempi olisi vain kaataa koko puu.

Leikkaamattomissa omenapuissa liian tiheässä kasvavat oksat kuolevat, ja puun satoisuus ja/tai sadon laatu heikkenee. Yhdellä puulla on vain rajallinen määrä energiaa käytettävissään omenoiden (=jälkeläisten) tuottamiseen, joten liian moneen kypsyvään omenaan jaettuna energia ei tahdo riittää ihmisen kannalta laadukkaaseen ja riittävään satoon. Puun kannalta se pieni, epämuodostunutkin omena on ihan riittävän onnistunut, jos kauris sen syö ja levittää omenan sisällä olevat siemenet pidemmälle. Jos kuitenkin siis haluaa kauniita ja isoja omenoita, puita pitää leikata. Itse pidän siitä, että omenapuu(kin) näyttää puulta. En ole erityisen viehättynyt “omenatarhatyyliin”, jossa puista leikataan kaikki ylöspäin kasvavat oksat. Ymmärrän erityisesti ammattiviljelmillä sen, että matalista puista on helppo kerätä omenat, varsinkin jos kaikki oksat kasvavat alaspäin. Ymmärrän voimakkaammin muotoilevan leikkauksen myös hyvin pienissä pihoissa, vaikka niihinkin olisi muitakin vaihtoehtoja. Isoilla pihoilla, kuten Hemstugassa ja Kanervakummussa puilla on kuitenkin tilaa kasvaa, joten kasvakoon puolivillinä ja vapaana.

Omenaomavaraisuuteen tottuneena ero Hemstugan puista ei ollut helppo. Oireita lievittääkseni istutin Kanervakummun puutarhaan viisi syksyisestä alennusmyynnistä ostamaani omenapuuntainta. Lajikevalikoima ei ollut kaksinen, mutta piti kuitenkin ostaa kun halvalla sai, ja olisin heti yhden talven lähempänä satoikäisiä puita. Niukasta valikoimasta pihaan valikoituivat tutut Punakaneli ja Åkerö. ´Jättimelba`-puun ostin, koska Melba on niin herkullinen. Pettymyksekseni talvella kaupasta ostamani Jättimelbat olivat aika mitäänsanomattomia perusomenoita, eivät lähelläkään oikeaa Melbaa. Todennäköisesti Jättimelba saa ainakin osaan versoa vartteen Syysviirua ja Melbaa. Loput kaksi istuttamaani lajiketta valitsin enemmän arvalla kuin millään tiedolla. En ollut ennen edes kuullut `Uslada´ ja ´Sandra´ –lajikkeista, mutta lajikekyltin perusteella ne vaikuttivat lupaavilta. Nyt vain jännitän, miten hyvin nämä viisi uutta tulokasta ovat selvinneet ensimmäisestä talvesta. Myyrä- tai rusakkotuhoja ei ainakaan näyttäisi olevan, joten ihan lupaavalta näyttää. Hemstugan kaltaista omenankukkamerta on kuitenkin turha odottaa, ainakaan muutamaan vuoteen.

Kauhun tasapaino? Se, että kuinka paljon omenoita on riittävästi, niin että voi hyvillä mielin herkutella ja säilöä, ja kuinka paljon on liikaa, niin että puiden leikkaamisen ja omenoiden keräämisen tympeys peittoaa sen niistä saatavan ilon. Sen verran tiedän, että 28 puuta on liikaa kotipuutarhurille, ja kolme liian vähän.

P. S. Ainakin osa Hemstugasta siirretyistä kasveista näyttää selvinneen muutosta. Luvassa siis lisää (myös) puutarhajuttuja myöhemmin...