
Leikkasin viime viikolla saksilla sormeeni. En mitään pientä vekkiä, vaan
ihan reippaasti vasemmasta etusormen päästä palan pois. Kolmella tikillä
ammottava sormenpää vedettiin vähän kasaan, ja minun käskettiin syödä särkylääkettä.
Eikä ollut mikään turha kehotus, reipas askarteluni töissä vaurioitti (= katkaisi)
sormenpään hermoja sen verran, että särky ja jomotus ovat olleet nyt toista
viikkoa ihastuttamassa elämääni. Parantelin sormea ja välttelin ylenpalttista
törkkimistä torkkumalla lääkepöllyssä neljä päivää sohvalla.
Mitään tekemättömyys ei ole ainakaan minulle helppoa. “Ensin työ, sitten
huvi” on iskostettu selkänikamieni vuosilustoista nuorimpiin. Olisi ollut
valtavasti niitä ihan oikeita palkkatöitä, olisi pitänyt siivota, ja olisi myös
pitänyt valmistella viime viikonlopun tavallista
isompia tasavuosisyntymäpäiväjuhlia. Oli kuitenkin myönnettävä, ettei edes
taikinan vatkaaminen onnistunut käsipuolena, saati sitten vaativammat tehtävät.
Onneksi elämääni kuuluu paljon ihania ihmisiä, jotka auttoivat jokainen
tavallaan, eikä juhlia tarvinnut perua. Skumppalasilliset jäivät lääkkeiden
vuoksi omalta kohdalta ikävästi vain pariin – kolmeen, mutta silti oli parhaat
juhlat ikinä.

Näissä kliseisissä ruuhkavuosissa tätä elämää on välillä vähän liiankin
kanssa, vaikka yrittäisi karsia kaiken ylimääräisen pois. Jatkuva remontti ei
ole omiaan lisäämään harmonisuutta, mutta paikallaan seisova remontti on ainakin
itselleni melkein pahempi. Joka ilta pikkukamari huutaa tyhjentämistä, että
päästäisiin maalaamaan kattoa, ja makkari vaatii raivaamaan lopultakin loput
muuttolaatikot pois, ja kellari on jo luovuttanut syyllistämisen ja yrittää hävitä
olemattomuuteen. Kaiken keskeneräisyyden ja omien voimavarojen riittämättömyyden
myöntäminen on vaan niin vaikeaa, ja sitten sitä on itselleen vihainen. Että
pitäisi jaksaa enemmän. Edes kerran viikossa jotain muuta kuin iltasadun
jälkeinen sohvakooma H. Poirotin tai jonkun muun etsivän seurassa.

Sormi paketissa on ollut ärsyttävää, ja rasittavaa, ja inhottavaa olla.
Paranemisprosessin aiheuttama silkka fyysinen väsymys risoo. Juhlien jälkeiset
tavarakasat kaiken remppa- ja muuttotavaran keskellä aiheuttavat melkein
fyysistä pahaa oloa, mutta minkäs teet. Ei jaksa, ei pysty, on pakko sietää.
Koska se sietäminenkin on ollut aika haastavaa, ja koska normaalit
viikkoliikunnat ovat olleet sormen takia pois laskuista, ja koska ulkona on
ollut riipivän kaunis kevätilma, se vuoden ihanin aurinko, olen käynyt
kävelyllä.

Lapsena en kulkenut Kanervakummusta kovinkaan pitkälle, minulle riitti talon
kulmalta lähtevä polku, jota kautta pääsi santamontulle, ja sieltä vanhaa
tieuraa pitkin takaisin. Yhteensä matkaa tulee vain muutama sata metriä, joten
nyt aikuisena on pitänyt etsiä pidempiä reittejä. Kävelylenkin täytyy jo
määritelmällisesti olla ainakin osittainen lenkki -kävely jonnekin, ympäri
kääntyminen ja palaaminen vaan tuntuu aina yhtä hölmöltä, olkoonkin joskus ainoa
vaihtoehto. Onneksi nykyään
maastokartatkin löytyvät netistä helposti, joten ei
tarvitse lähteä ihan umpimähkään metsään hortoilemaan - niiden avulla jopa voi tarkistaa polkujen risteyksessä, mihin suuntaan jatkaa matkaa. Olen löytänyt erilaisia,
erimittaisia reittejä, hiekkatietä, ulkoilutietä, metsäautotietä, polkuja ja
metsäkoneuria pitkin. Kaikkein eniten olen nauttinut siitä, että pääsen
kävelemään metsässä ihan oikeita polkuja pitkin pidempään kuin viiden minuutin
ajan. Lapsuudenkotini parhaita puolia oli sen ympärillä oleva metsä. Vaeltelin
aina koulun jälkeen ja viikonloppuisin ympäri metsää niin, että ilman polkujakin
tiesin aina, missä olin. Eniten pidin kuitenkin poluista. Vaikka tiesinkin,
mihin kulloinenkin polku johtaa, nautin aina jokaisesta mutkasta, kivestä ja
kuluneesta juuresta.

Olen jo muutamaan kertaan fiilistellyt täällä tätä maalla asumista, mutta
pitää kai fiilistellä vielä vähän lisää. Hemstugan lähellä oli vain pieniä
metsäsirpaleita, kävelyreiteiksi oli vain maantietä ja jalkakäytäviä
omakotitalojen keskellä. Täällä on tarjolla ihan oikeaa metsää ja ihan oikeita
polkuja. Polut ovat maagisia, ja ne ovat erityisen lumoavia täällä.
Lapsuudenkodissa kuvittelin poluille naapurin tädit ja sedät ja heidän vanhempansa
kulkemassa metsän poikki asioille ja kahville, miilunpolttajat matkalla kotiin.
Täällä voin kuvitella omat isovanhempani, heidän vanhempansa ja sisaruksensa ja
iso-isovanhempani sisaruksineen kulkemaan näillä samoilla poluilla, matkalla
hakemaan maitoa, viemään jauhoja, ostamaan sokeria, matkalla marttailtaan tai
nuorisoseuran iltamiin. Ruutuessuissa, huopatossuissa, paljasjaloin, korit
kädessä, liina päässä.
Osa uusimmissakin kartoissa näkyvistä poluista on hävinnyt; jäänyt motouran
alle, runnoutunut suon ojituksessa tai vain jäänyt liian pitkäksi aikaa
kulkematta. Polkuja on siitä huolimatta paljon, ja niitä kulkemalla pääsee
pitkälle - tai lähelle. Kanervakummun pihankulmasta lähtevää polkua kuljettiin
aiemmin isoenojeni taloon. Muistan, miten harmissani olin vuosia, kun polun
varrelle rakennettiin talo, eikä polkua enää voinut käyttää. Nyt siinä talossa asuu
ystäviä, ja polku johtaa suoraan heille. Niitä ja muita uusia kylän ystäviä voi myös pyytää mukaan kulkemaan polkuja. Voi pulista asiasta tai toisestakin, tai voi
vaan kuunnella kevätillan punarintaa, hippiäistä ja rastaita. Nuuhkia kevättä,
ja miettiä, että josko sittenkin olisi vähän armollisempi itselleen. Että
ehtiihän tuota.

P.S. Onneksi vieraat kutsuivat itse itsensä kylään viikonlopuksi, sain
sopivan motivaation raivata juhlakamat ja osan muuttotavaroista.
P.P.S. Hesarissa oli aika hyvä
juttu armollisuudesta itseä kohtaan.
ihanaa tarinointia :D
VastaaPoistaKiitos :) Aina välillä täytyy purkautua asian vierestä, että voi sitten kirjoitella noita asiapitoisempia juttuja ;)
Poista