Polut ennen kuljetut

Leikkasin viime viikolla saksilla sormeeni. En mitään pientä vekkiä, vaan ihan reippaasti vasemmasta etusormen päästä palan pois. Kolmella tikillä ammottava sormenpää vedettiin vähän kasaan, ja minun käskettiin syödä särkylääkettä. Eikä ollut mikään turha kehotus, reipas askarteluni töissä vaurioitti (= katkaisi) sormenpään hermoja sen verran, että särky ja jomotus ovat olleet nyt toista viikkoa ihastuttamassa elämääni. Parantelin sormea ja välttelin ylenpalttista törkkimistä torkkumalla lääkepöllyssä neljä päivää sohvalla.

Mitään tekemättömyys ei ole ainakaan minulle helppoa. “Ensin työ, sitten huvi” on iskostettu selkänikamieni vuosilustoista nuorimpiin. Olisi ollut valtavasti niitä ihan oikeita palkkatöitä, olisi pitänyt siivota, ja olisi myös pitänyt valmistella viime viikonlopun tavallista isompia tasavuosisyntymäpäiväjuhlia. Oli kuitenkin myönnettävä, ettei edes taikinan vatkaaminen onnistunut käsipuolena, saati sitten vaativammat tehtävät. Onneksi elämääni kuuluu paljon ihania ihmisiä, jotka auttoivat jokainen tavallaan, eikä juhlia tarvinnut perua. Skumppalasilliset jäivät lääkkeiden vuoksi omalta kohdalta ikävästi vain pariin – kolmeen, mutta silti oli parhaat juhlat ikinä.

Näissä kliseisissä ruuhkavuosissa tätä elämää on välillä vähän liiankin kanssa, vaikka yrittäisi karsia kaiken ylimääräisen pois. Jatkuva remontti ei ole omiaan lisäämään harmonisuutta, mutta paikallaan seisova remontti on ainakin itselleni melkein pahempi. Joka ilta pikkukamari huutaa tyhjentämistä, että päästäisiin maalaamaan kattoa, ja makkari vaatii raivaamaan lopultakin loput muuttolaatikot pois, ja kellari on jo luovuttanut syyllistämisen ja yrittää hävitä olemattomuuteen. Kaiken keskeneräisyyden ja omien voimavarojen riittämättömyyden myöntäminen on vaan niin vaikeaa, ja sitten sitä on itselleen vihainen. Että pitäisi jaksaa enemmän. Edes kerran viikossa jotain muuta kuin iltasadun jälkeinen sohvakooma H. Poirotin tai jonkun muun etsivän seurassa.

Sormi paketissa on ollut ärsyttävää, ja rasittavaa, ja inhottavaa olla. Paranemisprosessin aiheuttama silkka fyysinen väsymys risoo. Juhlien jälkeiset tavarakasat kaiken remppa- ja muuttotavaran keskellä aiheuttavat melkein fyysistä pahaa oloa, mutta minkäs teet. Ei jaksa, ei pysty, on pakko sietää. Koska se sietäminenkin on ollut aika haastavaa, ja koska normaalit viikkoliikunnat ovat olleet sormen takia pois laskuista, ja koska ulkona on ollut riipivän kaunis kevätilma, se vuoden ihanin aurinko, olen käynyt kävelyllä.

Lapsena en kulkenut Kanervakummusta kovinkaan pitkälle, minulle riitti talon kulmalta lähtevä polku, jota kautta pääsi santamontulle, ja sieltä vanhaa tieuraa pitkin takaisin. Yhteensä matkaa tulee vain muutama sata metriä, joten nyt aikuisena on pitänyt etsiä pidempiä reittejä. Kävelylenkin täytyy jo määritelmällisesti olla ainakin osittainen lenkki -kävely jonnekin, ympäri kääntyminen ja palaaminen vaan tuntuu aina yhtä hölmöltä, olkoonkin joskus ainoa vaihtoehto. Onneksi nykyään maastokartatkin löytyvät netistä helposti, joten ei tarvitse lähteä ihan umpimähkään metsään hortoilemaan - niiden avulla jopa voi tarkistaa polkujen risteyksessä, mihin suuntaan jatkaa matkaa. Olen löytänyt erilaisia, erimittaisia reittejä, hiekkatietä, ulkoilutietä, metsäautotietä, polkuja ja metsäkoneuria pitkin. Kaikkein eniten olen nauttinut siitä, että pääsen kävelemään metsässä ihan oikeita polkuja pitkin pidempään kuin viiden minuutin ajan. Lapsuudenkotini parhaita puolia oli sen ympärillä oleva metsä. Vaeltelin aina koulun jälkeen ja viikonloppuisin ympäri metsää niin, että ilman polkujakin tiesin aina, missä olin. Eniten pidin kuitenkin poluista. Vaikka tiesinkin, mihin kulloinenkin polku johtaa, nautin aina jokaisesta mutkasta, kivestä ja kuluneesta juuresta.

Olen jo muutamaan kertaan fiilistellyt täällä tätä maalla asumista, mutta pitää kai fiilistellä vielä vähän lisää. Hemstugan lähellä oli vain pieniä metsäsirpaleita, kävelyreiteiksi oli vain maantietä ja jalkakäytäviä omakotitalojen keskellä. Täällä on tarjolla ihan oikeaa metsää ja ihan oikeita polkuja. Polut ovat maagisia, ja ne ovat erityisen lumoavia täällä. Lapsuudenkodissa kuvittelin poluille naapurin tädit ja sedät ja heidän vanhempansa kulkemassa metsän poikki asioille ja kahville, miilunpolttajat matkalla kotiin. Täällä voin kuvitella omat isovanhempani, heidän vanhempansa ja sisaruksensa ja iso-isovanhempani sisaruksineen kulkemaan näillä samoilla poluilla, matkalla hakemaan maitoa, viemään jauhoja, ostamaan sokeria, matkalla marttailtaan tai nuorisoseuran iltamiin. Ruutuessuissa, huopatossuissa, paljasjaloin, korit kädessä, liina päässä.

Osa uusimmissakin kartoissa näkyvistä poluista on hävinnyt; jäänyt motouran alle, runnoutunut suon ojituksessa tai vain jäänyt liian pitkäksi aikaa kulkematta. Polkuja on siitä huolimatta paljon, ja niitä kulkemalla pääsee pitkälle - tai lähelle. Kanervakummun pihankulmasta lähtevää polkua kuljettiin aiemmin isoenojeni taloon. Muistan, miten harmissani olin vuosia, kun polun varrelle rakennettiin talo, eikä polkua enää voinut käyttää. Nyt siinä talossa asuu ystäviä, ja polku johtaa suoraan heille. Niitä ja muita uusia kylän ystäviä voi myös pyytää mukaan kulkemaan polkuja. Voi pulista asiasta tai toisestakin, tai voi vaan kuunnella kevätillan punarintaa, hippiäistä ja rastaita. Nuuhkia kevättä, ja miettiä, että josko sittenkin olisi vähän armollisempi itselleen. Että ehtiihän tuota.


P.S. Onneksi vieraat kutsuivat itse itsensä kylään viikonlopuksi, sain sopivan motivaation raivata juhlakamat ja osan muuttotavaroista.

P.P.S. Hesarissa oli aika hyvä juttu armollisuudesta itseä kohtaan.