Johan on taas huisketta, vakaa päätös kirjoittaa useammin ei ole oikein pitänyt. Bloginkirjoitusaikaa on ollut lähinnä kahdesti viikossa kun odotan lasta harrastuksesta. Illat on menneet tiiviisti viipaloidessa omenoita kuivattavaksi, mutta myös ihan ystävien seurassa ja muussa enemmän toimintakykyä palauttavassa toiminnassa.
-----------
Lapsuudessani tietyt asiat tehtiin aina lähes ritualistisesti. Joulusiivous
oli tietysti aivan oma lukunsa, mutta monet muutkin asiat toistuivat vuodesta
toiseen samanlaisina. Joka vuosi koulun alkamisen aikoihin isä teki meillä
viinimarjamehua. En ole koskaan tullut kysyneeksi miksi, mutta hän ei koskaan
tehnyt mehumaijalla ns. keittomehua, vaan tietynlaista kylmäpuristettua mehua.
Sen yhtenä valmistusvaiheena on mehun siivilöiminen saavin ja sideharson avulla.
Mehumäski kaadetaan vähän kerrallaan saavin päälle kiinnitetyn sideharson
päälle, ja mehun annetaan valua saaviin. Aluksi mehua valuu lorisemalla, mutta
sitten tahti hidastuu, ja saaviin tipahtelee mehua tippa kerrallaan. Paitsi jos
ottaa kauhan, ja sekoittaa ja kaapii mäskiä harson päällä, silloin mehu taas
hetken juoksee paremmin. Se kaapiminen ja ja sen aiheuttama mehuputous oli
jotenkin kiehtovaa – saatoin seistä pitkiä iltapäivän hetkiä mehusaavin
vieressä, omissa ajatuksissani, välillä vapauttaen mehua kauhan avulla.Omaan lapsensuuhuni puna- ja mustaherukkamehu olivat kovin happamia (isä luultavasti myös pihisteli sokerin määrässä terveys- ja rahasyistä), ja haikailin kaupan kylmäkaappien Linnanmäki-mehupurkkien edessä (muistatteko, sellaista rypäle-sekamehua lilansävyisessä tölkissä, missä oli pellen kuva). Jossain vaiheessa isä istutti meille valkoherukkapensaan, ja teki valkoherukoista samanlaista mehua ihan vain minua varten. Ja se oli hyvää! Se oli ihanaa, vaaleankeltaista, eikä ollenkaan hapanta, ja pulloissa luki oma nimeni ja sana valkoinen. Sen jälkeen myös puna-valkoherukkasekoitus ja jopa puna-mustasekoitus alkoivat maistua.
Edellisellä kerralla kirjoitin jo, etten pidä pakastetuista herukoista, mutta
mehusta olen tykännyt aina sen valkoherukkamehun jälkeen. Isän (ja
säilöntäainepurkin) reseptin mukaan tehty puristettu mehu maistuu erilaiselta
kuin mehumaijalla keitetty mehu – se ei varsinaisesti ole happamampaa, mutta
jollain tavalla hapokkuus maistuu, hyvällä tavalla. Sen paras puoli on kuitenkin
se, että se säilyttää vitamiinit (varsinkin herkästi kuumennuksessa tuhoutuvan
C-vitamiinin) paremmin. Säilöntäainekin on puolukassa luontaisesti esiintyvää
bentsoehappoa ja sen suolamuotoa natriumbentsoaattia – ei siis mitään pelottavaa
tai vaarallista tai epäluonnollista. Toinen säilyttävä ainesosa on viinihappo,
jota sitäkin esiintyy luonnossa monissa kasveissa. Ja lopulta, olemme
tottumustemme orjia; tätä mehua olen aina tottunut juomaan ja tekemään, enkä ole
siksi kokenut tarpeelliseksi tehdä keittomehua mehumaijalla.Tänä vuonna käytin mehuun kaikki pensaista irtoavat puna- ja mustaherukat. Lisäksi kävin hakemassa sieltä samalta hakkuuaukealta vattuja, mistä hain hillovatutukin. Tein mehun kahdessa osassa; kaksinkertaisen määrän punaherukka-vattumehua ja yhden satsin puna-mustaherukkamehua. Mustaherukkaa oli säälittävän vähän, toivottavasti tulevina vuosina saan sitä vähän enemmän. Vadelma maistuu myös mehussa vahvasti, ja punaherukka-vattumehusta tuli todellista vattumehua. Toki siinä maistuu myös punaherukan happamuus, mutta ei liikaa. Puna-mustaherukka maistuu lähinnä vain punaherukalta, koska mustaherukkaa oli niin vähän.
Kotimehu
6 litraa marjoja
(itse tein 1 l vattuja ja 5 l punaherukka, ja 1 l mustaherukkaa ja 5 l punaherukkaa)
vettä: 1,5 l mustikoille, 2-3 l muille marjoille
viinihappoa 50g + 25g seisottamisen ajaksi
sokeria 1,5 kg
säilöntäainetta ohjeen mukaan
Marjat perataan (ei tarvitse olla turhan tarkka) ja rikotaan, voi myös
käyttää pakastettuja marjoja. Itse käytän sauvasekoitinta, mutta marjat voi rikkoa
myös esimerkiksi lihamyllyllä. Tärkeintä on saada marjojen pinta rikki, että
sisus pääsee pois, ehjät marjat eivät mehustu. Marjoista ei tarvitse eikä edes kannata tehdä tasaista mössöä.Murskattujen marjojen joukkoon lisätään vesi ja 1 pussi viinihappoa (25g, ettei seos ala käydä).
Marja-vesiseoksen annetaan mehustua 12 tuntia esimerkiksi sideharsolla suojattuna, ja jos mahdollista, viileässä paikassa. Itse yleensä joudun mehustamaan kuitenkin ihan huoneenlämmössä.
Seos siilataan puhtaaseen astiaan. Itse käytin kotiviinin käymisastiaa, koska kaksinkertainen määrä ei mahdu 10 litran ämpäriin. Isommassa astiassa on myös helpompi tehdä valutusta. Sideharsokangas tai vastaava sopii siilaamiseen hyvin, siivilät ovat turhan isoreikäisiä. Mitä hienommaksi marjat on rikkonut, sitä hitaammin mehu valuu, sillä hienojakoisin sakka tukkii sideharson aukot. Karkeampi murska on helpompi valuttaa. Mitä enemmän jaksaa kauhan tai vastaavan avulla sekoitella mäskiä sideharson päällä, sitä nopeammin mehu valuu.
Lopuksi siilatun mehun sekaan lisätään sokeri, viinihappo ja säilöntäaine. Huomaa, että viinihappo ja sokeri lisätään alkuperäisen marjamäärän perusteella, säilöntäaine syntyvän mehulitramäärän mukaan. Mehu pullotetaan puhtaisiin, säilöntäaineella huuhdeltuihin pulloihin. Itse laitan tiskialtaan täyteen vettä ja ohjeen mukaisen määrän säilöntäainetta veteen, ja lilluttelen pullot siellä. Korkki tiukasti päälle, ja mielellään viileään säilöön. Silloin lapsuudessa pullojen korkkipää kastettiin sulaan parafiiniin, joka sulki korkin ilmatiiviisti. Tämän oman noin 10 vuoden mehukokemuksen aikana en ole kuitenkaan niin tehnyt, mehu on tuntunut säilyvän ihan ilmankin.
Parin päivää mehun tekemisen jälkeen lapset vinkuivat kaupassa mehukeittoa, jota vieraat olivat tuoneet pari viikkoa aikaisemmin. En suostunut ostamaan, mutta lupasin tehdä kiisseliä. Otin uutta vattumehua, ja kaivoin isoäidin keittokirjasta ihan tavallisen kiisselin ohjeen (ei ollut minkäänlaista muistikuvaa perunajauhon oikeasta määrästä). Tein litran kiisseliä ja laitoin sinne vielä mukaan pakastimesta mansikoita. Hyvin kelpasi lapsille, ja hintakin oli noin viidestoistaosa kaupan litrahinnasta. Aamupuuro on uponnut sen avulla huomattavasti sutjakkaammin.Mehun tekemisestä on noin kuukausi. Ikäväkseni huomasin, että ainakin ensimmäinen, tällä viikolla avaamani vattumehupullo oli käynyt aavistuksen. Syynä saattaa olla se, että lahopäisyyksissäni unohdin, että säilöntäaine pitää liottaa lämpimään veteen. On hyvin mahdollista, ettei se sen vuoksi ole liuennut tasaisesti koko mehumäärään, eikä siksi toimi kuten pitää. Toinen mahdollinen syy on tällä hetkellä liian lämmin kellari – tosin kaikki vuodet Hemstugassa kellari oli aina kesällä liian lämmin, ja mehut säilyivät silti ihan hyvin, parhaimmillaan ainakin neljä vuotta. Kolmas vaihtoehto on, että laskin sokerin ja/tai säilöntäaineen määrän väärin. Tai sitten vaan Uranus ja Neptunus ja Takaperähikiän kunnan viljalaari ovat väärässä linjassa keskenään. En ole vielä tarkastanut koko mehusatsia, oliko ongelma vaan yhdessä pullossa, vai koko punaherukka-vattusatsissa, vai myös puna-mustaherukkasatsissa. Joka tapauksessa tämä oli hyvä ja tehokas muistutus, että ruokakellari pitää saada viimeisteltyä, lähinnä siis laitettua ovi paikoilleen. Pitääkin tästä…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti