VRR* 5: Tapetointi, osa 1

Joskus läheisimpienkin ihmisten kanssa voi olla harvinaisen eri mieltä joistain asioista. Tässä hiljattain juttelin rakkaan ja läheisen, vanhaa taloa remontoivan ihmisen (enkä tällä kertaa tarkoita puolisoa) kanssa meidän ja heidän remontista. Olen jo aiemmin kiistellyt saman ihmisen kanssa siitä, pitääkö puu olla lakattua vai maalattua. Siihen, tai mihinkään muuhun tyyliasiaan ei tietenkään ole yhtä oikeaa vastausta tai ratkaisua. Rakenneasiat toki täytyy olla kunnossa, mutta muuten jokainen tehköön omaa kotiaan oman makunsa mukaan. Joka tapauksessa, tulipa taas kiisteltyä näistä pintaratkaisuista. Tämän kyseisen läheisen ihmisen mielestä tapetin käyttö on mielikuvituksetonta, ja maalattu seinä on paljon parempi ja tyylikkäämpi ratkaisu. No, itsehän olen tietenkin täsmälleen päinvastaista mieltä.



Rakastan tapetteja! Ehkä se johtuu siitä, että lapsuuden kodissa oli vain maalatut lastulevyseinät, olkoonkin että niissä oli reippaasti väriä. Tai ehkä siitä, että olen nähnyt niin paljon koteja, joissa on valkoiset seinät. Ehkä tapetoitu seinä muistuttaa minua alitajuisesti jostain hyvistä lapsuusmuistoista, tai kenties niistä kirjaelämyksistä, joissa tarinoiden sankarit asuivat hirsitaloissa ja kivilinnoissa, joiden kylmät seinät oli peitetty suurilla seinäkankailla. Oli syy mikä vaan, omaa silmää ja sielua miellyttää tapetoitu seinä. Riippuu toki tapetista, mutta yleensä tapetti tekee seinästä ja huoneesta elävämmän. Vähemmän tyhjän, vähemmän tylsän.


Myönnetään, ruma tapetti voi vaikuttaa ihan päin vastoin. Hemstugan makkarissa oli pitkään kammottava 90-lukuinen, mintunvihreä, tylsä tapetti ja vielä kammottavampi lilan sävyinen, leveä ruusuboordi. Oli melkoisen tyydyttävää repiä sitä irti, kun remontoimme makkarin muutaman vuoden asumisen jälkeen. Aamut olivat huomattavasti miellyttävämpiä sen jälkeen, kun ysärikammotus oli vaihtunut viehkeään Tapettitalon Metsätähti-tapettiin. Hemstugan keittiössäkin aloin viihtyä heti paremmin, kun vastaavanlainen ysäritapetti oli vaihtunut ihastuttavaan, keltaiseen Tapettitalon 60-luvun malliin.


Hemstugasta viisastuneena kävelin Tapettitaloon samalla viikolla kun pankki oli myöntänyt lainan Kanervakummun ostamiseen ja remontoimiseen. Ensimmäisellä kerralla sain mukaan nipun vaihtoehtoja. Toisella kerralla astuin sisään päätösten ja ystävän kanssa. Onneksi otin ystävän mukaan, ja onneksi mielipiteen muuttaminen ei tässä tapauksessa ole laattatektoniikkaan verrattava asia. Osa päätöksistä oli nopeita ja helppoja, toisten kanssa täytyi pohtia ja selata ja miettiä pitkään ja hartaasti. Lopulta kuitenkin oli kaikkien huoneiden tapetit valittu ja tilattu. Tapettitalon henkilökunta osaa laskea hyvin tapetin menekin, vaikka meilläkin kaikkien huoneiden kaikki seinät ovat jollain tavalla rikkonaisia ja/tai epäsymmetrisiä ikkunoiden, ovien ja vinojen kattojen vuoksi. Lainatili sanoi viuuuuuhhh ja humps, mutta eipähän ole jäänyt yhdenkään huoneen remontti kesken tapetinpuutteen vuoksi.


Vasta kun tapetit oli jo tilattu, huomasin, että olin tullut valinneeksi kaikkiin huoneisiin kasviaiheiset tapetit. Tai no, vintin rappukäytävässä on simpukkakuviota, mutta muut ovat kasveja, enemmän tai vähemmän tyyliteltynä. Keittiöön valitsin saman tapetin kuin Hemstugan keittiöön. Totesin, että jos vielä kuuden vuoden jälkeen jaksan ihastella tapettia lähes päivittäin, ehkä se on hyvä valinta. Enkä ole katunut, pidän edelleen ihanasta, keltaisesta 60-lukuisesta kukkakuosista. Lapset saivat valita omiin ja yhteiseen huoneeseensa viidestä vaihtoehdosta. Ne kaksi hylättyä vaihtoehtoa eivät muuten olleet kasviaiheisia! Makkariin valitsin varsin hillityn kuosin, näin jälkikäteen olisi voinut olla vähän voimakkaampikin, mutta ei tuo valituksi tullut tammenlehväkään huono ole. Täytyy vain laittaa taulut ja muut paikoilleen vähän elävöittämään huonetta.


Tapetointi itsessään ei ole vaikeaa. Taannoin opiskelija-aikoina sain vuokraemännältä luvan tapetoida asunnon omalla kustannuksella. Ostin alennuksesta halpaa paperitapettia, ja vasta sitten mietin, mitenköhän tämä tehtiinkään. Onneksi kaksi opiskelukaveria riensivät avuksi, ja kolmeen naiseen saimme kämpän tapetoitua. Mittaus, vuodan leikkaus, liisteriä, vuota seinään. Ei sen kummempaa.


Se opiskelijakämpän tapetti oli sellaista, mitä ei tarvinnut kohdistaa. Kanervakummun kaikki tapetit ovat kohdistettavia, eivätkä suinkaan siitä helpoimmasta päästä. En ollut vielä aiemmin tapetoinut kuin parilla melko helposti kohdistettavalla tapetilla, joten halusin vähän harjoitella ensin. Onneksi oli sivuvintistä tehty varastohuone, jonka seinät olivat tyhjät. Jyrkästi vinot seinät, neljä nurkkaa ja yksi oviaukko ja yksi ulkonevan nurkan tekevä komeron takaseinä – siinä oli riittävästi harjoitushaastetta. Harjoitteluunkin käytin Tapettitalon tapettia, joka oli hankittu Hemstugan olohuonetta varten. Se ei oikein passannut Kanervakummun huoneisiin, joten kalliista hinnasta huolimatta nyhräsin Niittynätkelmä-tapettia varaston iloksi. Ei se täydellisesti mennyt, mutta tulipahan testattua kulmia ja muita haasteita, ja sitä kohdistamista. Eikä toisaalta tarvinnut kovin paljoa stressata, kun tiesin, että varasto tulee kuitenkin täyteen hyllyjä ja laatikoita. Epäonnistuminen oli sallittu osa harjoittelua. Samanlainen, vaatehuoneeksi tehty sivuvintti tapetoitiin myös, Hemstugan remontista ylijääneillä rullanlopuilla Metsätähti- ja Palapeli-tapetteja. Eivät ehkä kaikkein parhaiten yhteensopivia, mutta vaatehuoneessa ihan riittävän hyvät ja ilahduttavat kuosit.


Kaikki Kanervakummun huoneet tapetoitiin valmisliisterijauheella. En halunnut käyttää valmiita liistereitä tai varsinkaan liimoja muoviämpäreissä; ne ovat kalliita ja epäekologisia (astiat, kuljetetaan lähes pelkkää vettä jne). Kotimainen Kiilto tekee perinteistä tärkkelysliisteriä pahvipakkauksessa, jossa on tärkkelyksen lisäksi vain homeenestoainetta. Vaikka yleensä tykkäänkin tehdä asioita itse ja alusta asti, en kuitenkaan edes harkinnut tekeväni itse vehnäjauhosta keitettävää liisteriä. Useammasta some-ryhmästä olen lukenut monien hyviä kokemuksia ja kommentteja helppoudesta, mutta en silti oikein jaksanut innostua. Kannattaa kuitenkin varmasti kokeilla jos asia kiinnostaa, on kuitenkin perinteinen ja hyväksi todettu liisteri. Kaikki tapetit ovat perinteisiä paperitapetteja, ja niihin tulisi aina käyttää joka tapauksessa tärkkelysliisteriä, ei uusia tapettiliimoja.


Tapetointi sinänsä ei siis ole mitään tähtitiedettä, tapetti, liisteriä, seinään. Yllättävän usein törmää ennakko-oletuksiin, että se on ihan hirveän vaikeaa ja hankalaa. No, lähtökohtaisesti ei ole vaikeaa, mutta voi se joskus aika hermojaraastavaakin olla. Kanervakummussa pääsi myös testaamaan useampaa eri seinärakennetta. Keittiössä ja lasten makuusopeissa (ja varastossa) on kipsilevyseinät, molemmissa kammareissa on pinkopahvit, vintinrapussa ja lastenhuoneessa käsittelemättömät halltex-seinät ja meidän makkarissa tapetoidut halltexit. Kaikki vähän erilaisia ja kaikissa omat juttunsa. Suurin haaste on tulla toimeen vanhan talon nurkkien ja vinouksien kanssa. Ainoastaan taaratut, uudet kipsilevyseinät olivat suorat, muut eivät. Mitä rikkonaisemmat seinät, sitä helpommin tapetti alkaa myös mennä vähän vinoon, vaikka kuinka käyttäisi vatupassia. Sitten pitää vain päättää, missä kohtaa sauman taas oikaisee. Täydellistä saa aikaan melko harvoin, mutta täydellisen näköistä jo useammin.

En näköjään päässyt alkua pidemmälle, täytynee kirjoittaa toinenkin tapetointijuttu ennen kuin ehdin unohtaa kaikki jipot ja kikat, mitä tuli keksittyä kymmenen huoneen tai tilan tapetoinnin aikana.  



* VRR = virallinen remonttiraportti

Kerroksia

Tämä meidän rakas Kanervakumpu on isovanhempieni rakentama. Vietin tässä talossa hyvin paljon aikaa lapsena, alle kouluikäisestä lukiolaiseksi asti. Viikonloppuja ja lomia, joskus saatoin olla monta viikkoa kesälomasta Kanervakummussa. Sitten pappa kuoli, ja mammakin vietiin pian sen jälkeen vanhainkotiin. Minä opiskelin, tein töitä ja tein kaikkea sitä mitä sellaiset parikymmpiset tekevät. Kanervakumpu oli tyhjillään, jonkinlaisessa puolihoidossa, 17 vuotta.

Remontti on jo hyvässä vaiheessa, varsinaiset asuinkerrokset valmistuvat (no, pääosiltaan) jouluksi tai ehkä jopa jo hyvissä ajoin ennen joulua. Edelleen keskeneräinen keittiö on ollut käyttökunnossa jo kohta kaksi vuotta, yläkerran huoneet ja varastotilat yli vuoden. Vaikka tämä jatkuvan keskeneräisyyden keskellä eläminen rasittaa ainakin alitajuisesti koko ajan, on Kanervakumpu ollut heti muutosta asti minulle se oikea Koti. Sen tuttuus, kaikki ne lämpimät ja rakkaat muistot, joiden päälle nykyinen oma elämä on ollut helppo sujauttaa, kaikki ne ovat juurruttaneet minut tänne vahvemmin kuin koskaan ennen minnekään muualle.

Tämä paikka ei ole enää se, mikä se oli minun lapsuudessani. Nykyinen Kanervakumpu on meidän näköisemme, väreiltään ja ratkaisuiltaan, puutarhaa myöten. Kun aamuisin tulen alakertaan, menen omaan keittiööni, sytytän tulen uudenuutukaiseen hellaani, ja laitan puurokattilan ja mutteripannun kiehumaan. Mutta sitten, kun tulen ulkoa aamun lehteä hakemasta, puuhellan ja talon tuoksu ja tuttu ovenkahva kadottavat 30 vuotta elämää, ja olen taas 11-vuotias, ja tulen keittiöön, missä mammalla on tuli hellassa, kahvi jäähtyy hellan reunalla ja pappa kuuntelee radiosta uutisia.

Toisinaan, tulessani vintistä raput alas, oikea käteni hapuilee seinää oven vieressä, sähkötaulun alla, painaakseen valokatkaisijaa. Katkaisijaa ei kuitenkaan enää ole, rappusissa on liiketunnistimella ohjattu valaisin. Ne sadat kerrat, kun menneinä vuosina olen juossut raput alas ja ohi mennessäni sammuttanut valot, ovat jättäneet yhä esiin pyrkivät muiston lihaksiini.

Aamulla herätessä ja nukkumaan mennessä katselen makkarin seinältä puiden varjoja, ja taivasta ikkunan ja puiden takana. Makaan omassa 80-luvun tuunatussa parisängyssä, mutta samaan aikaan olen mamman ja papan “rakosessa”, kahden vierekkäisen, kapean sängyn rakoon asetellun lakanamakkaran päällä, pitsilakana täkin päälle käännettynä.

Pihan valtavat, vanhat kuuset ja koivut on jo muutama vuosi sitten kaadettu, mutta vielä pystyn pihalla kävellessäni näkemään niiden varjon, ja maassa niiden suuret juuret, ja koivujen pähkylähedelmät rappusilla ja pihan hiekalla. Alapihalla on uusi, suuri pyykkiteline, mutta näen vielä silmissäni vanhan pyykkinarun kahden suuren männyn väliin pingotettuna, pitsilakanoiden painosta kaartuneena.

Saunan uusia lauteita tai seinäpaneeleita ei ole vielä kertaakaan pesty. Vesipadan tilalla on suihku, ja lauteiden kokoa ja muotoakin on muutettu. Löylyssä istuessani muistan, miten korkeilta lauteet joskus tuntuivat, ja miten tummat seinät ja lattiarallit olivat. Saunan eteisessä ei ollut silloin naulakkoa, mutta samaan vohvelikankaiseen, luumukuvioiseen pyyhkeeseen kuivaan itseni saunan jälkeen.

Keittiön nurkkakaappi on purettu ja rakennettu uudestaan kapeampana. Sisällä on puusepän tekemät hienot vedettävät hyllyt, joissa on vain ruokatavaroita. Usein kuitenkin kaapin oven avatessani odotan näkeväni pöytäliinoja, taskulampun, leivinpaperia, isoja kattiloita – ja sen pienen rottinkisen korin ylähyllyllä, missä mamma piti DaCapo-patukoita.

Joka päivä, tämän meidän kiireen arjen keskellä, on olemassa tämä mun nykyinen elämä, sen ihmiset ja asiat ja huonekalut ja ruuat ja kännykät ja läppärit. Samaan aikaan, aina häilähtäen, on olemassa kuin takaa kuultavana lasilevynä, kaiken päällä ja takana ja alla se onnellinen lapsuus tässä talossa, sen ihmiset ja esineet, ruuat ja TV-ohjelmat. Ja ne kaksi rakasta ihmistä, joita ei enää ole, mutta jotka silti aina ovat.