Väliaikaisratkaisuihin lankeamisesta

Meillä on sotkuista, koko ajan, ainakin jossain kohtaa taloa. Kaikenlaisia työkaluja, rakennusmateriaaleja selluvillasta listoihin, maaliämpäreihin ja naulapyssyn paineistajaan (taimikäsenyton) lojuu ympäriinsä enemmän ja vähemmän organisoidusti. Tästä on aika pitkä matka siihen yksin asuvaan opiskelijatyttöön, joka aina perjantaisin ravisti matot kerrostalon tuuletusparvekkeella ja oli vihainen itselleen, jos sohvan selkänojalle kertyi pari vaatekertaa liikaa tai tiskit olivat pari päivää tiskaamatta. Oi mennyt minä, mitä sanoisitkaan nyt? Minä kyllä tiedän nyt, mitä kaikkea sinulle pitäisi sanoa.

Muutimme tänne heinäkuun alussa, ja siitä asti olemme olleet ilman saunaa ja pesutiloja ja ilman keittiötä. Vajaa viikko sitten pääsimme lopulta ensimmäisen kerran suihkuun kotona, saunaa joudumme vielä hetken odottamaan. Keittiössäkin on jo tiskipöytä, tiskikone ja jääkaappi, hellan muuraus vain on edelleen kesken. On siellä keittiössä vielä riittävästi muutakin keskeneräisyyttä, ja sekalaisella keittiötavaralla pakattuja laatikoita jaloissa pyörimässä. Aamukahvin pääsee kuitenkin jo juomaan keittiössä ja kahvimaidon hakemaan uudesta jääkaapista.

Aika moni (oikeastaan kaikki) on kysynyt, miten ihmeessä jaksamme/olemme jaksaneet elää näin pitkään näin perustavanlaisesti kesken olevassa projektissa. Useimmiten olen kai vastannut, että “jaa, kaikkeen tottuu”. Kysymykseen on oikeastaan ollut vaikea suhtautua, sillä missä sitä ihminen muualla asuisi kuin kotonaan? Siitä ensimmäisestä yöstä lähtien Kanervakumpu on ollut koti, ja Hemstuga vain talo, jonka omistamme. Hemstugassa ei varsinaisesti ole mitään vikaa, se on varsin ihastuttava talo hyvällä paikalla – se vaan ei koskaan, edes vastarakastuneena ensikodinostajana aiheuttanut minussa samanlaista kodin tuntua kuin Kanervakumpu. Ja todella, kaikkeen tottuu, vaikka keittiöttömyys kyllä risookin välillä aika ankarasti. Olo on ollut koko ajan kovin levollinen, olen jaksanut luottaa siihen, että kaikki valmistuu aikanaan. Jokainen pieni edistysaskel on ollut juhlan hetki: hypin ilmassa, kun saimme valot suurimpaan osaan huoneista. En malttanut melkein nukahtaa, kun nukuimme ensimmäisen kerran patjalla (eikä sohvalla) tulevassa vaatehuoneessa, tai ensimmäisen kerran sängyssä lastenhuoneessa, ja varsinkin kun nukuimme omassa sängyssä, uusilla patjoilla omassa makuuhuoneessa. Tai kun keittiön tiskipöytä oli asennettu – seisoin lavuaarin edessä typerä hymy naamallani, ja avasin ja suljin hanaa ja yritin ymmärtää, että vesi tuli keittiöön, ja se meni sieltä pois. Sitä kuulkaa oppii tässä arvostamaan niitä itsestään selviä arkipäivän asioita ihan toisella tavalla.

On tähän kaikkeen kärvistelyyn ihan järkiperäinenkin syy, ei tässä ihan fiilispohjalla olla menty. Päätimme jo talon ostovaiheessa, että jos ja kun talo ostetaan, niin välttämätön remontti tehdään heti, ja kunnolla, ja kaikki kerralla. Tämä on osoittautunut kaikesta hankaluudestaan huolimatta hyväksi ratkaisuksi niin talon ja perheen kannalta. Lattiasienen tuhoamat puuosat saunaa myöten piti purkaa kaikki pois, tehdä salaojat, pintaremontoida kuivat huoneet ja uusia sähköt, keittiö ja pesutilat. Tehdä about kaikki. Tiedän kyllä, että yleissuositus on asua talossa jonkin aikaa ennen remontoimista, ja tehdä vain vähän kerrallaan, etteivät rahat ja voimat lopu kesken. Meidän tilanteemme on kuitenkin vähän erilainen, sillä tunsin talon jo valmiiksi; ja yritinhän jopa tehdä Hemstugasta Kanervakumpua. Kymmenen vuotta vähän pienemmässä rintamamiestalossa asumista opetti millaisista ratkaisuista itse tykkään; mitä asioita ja millä tavalla ratkaistuna esimerkiksi keittiössä pitää olla. Tämän kaiken olemassa olevan tiedon päälle oli lopulta aika helppo suunnitella remontin ratkaisut ja materiaalit. Kaiken tekeminen kerralla mahdollisti myös sähkö- ja putkivetojen optimoinnin ja monen muun ison ja pienen asian paremman toteutuksen “nyt kun kerran kaikki on auki” ja “no nyt samalla vois tietenkin”.

No niin, miten tämä kaikki nyt sitten liittyy väliaikaisratkaisuihin? Selkeänä tavoitteena on ollut tehdä kaikki suoraan lopulliseen, haluttuun muotoon ja tilaan, vaikka sitten hitaasti. Olisimmehan voineet tehdä suihkukaapin avulla väliaikaiset pesutilat useampaankin paikkaan; olisimme voineet ratkaista keittiöongelmankin väliaikaisesti jollain tavalla, tai tehdä huoneet johonkin malliin asuttaviksi huomattavasti nopeammin. Väli
aikaisratkaisuilla vaan on ikävä taipumus jäädä paikoilleen vuosiksi ja lopulta pysyviksi. Ihminen oppii ja silmä tottuu. Kaikki ovat tietysti erilaisia, ja ymmärrän, että joillekin jo kuukauden suihkuttomuus on mahdottomuus, vaikkei se meille sitä ollut. Ehkä olen lehmä hermoiltani, tai keski-ikäistyminen on sen verran pahassa vaiheessa, että katselen ajan kulumista eri tavalla. Tämä on kuitenkin toivottavasti elämäni viimeinen remontti, joten
kuukausi tai pari tai puoli vuottakaan sinne tänne ei kauheasti hetkauta.

Nyt tulee sitten se tunnustus – meidänkin oli lopulta sorruttava väliaikaisratkaisuun ulkovaateasiassa. Eteiseen on tulossa naulakko, mutta sitä ei viitsi/voi asentaa ennen kuin paneloidut seinät on maalattu. Niitä puolestaan ei voi maalata ennen katon maalaamista, ja sitä taas ei voi tehdä, koska osa paneeleista puuttuu keskeneräisten sähkövetojen vuoksi. Tiedän jo valmiiksi, että naulakkotila ei tule joka tapauksessa riittämään, joten alun perinkin on ollut tarkoitus laittaa lapsille ja pihavaatteille naulakko kellarin rappuun. Sitä ei ole kuitenkaan vielä tehty, koska kellarinrapun raakalaudoituksen päälle on tarkoitus laittaa eristys ja panelointi. Nyt oli vain myönnettävä, että se remontin vaihe on sen verran kaukana, ja kuraisten ulkovaatteiden kaaos sen verran kammottava, että naulakot oli lyötävä seinään. Seinässä oli jo valmiiksi ihana vanha vihreä naulakko, jossa ovat nyt aikuisten ulkotakit, lakit ja muut. Sen viereen, alemmas laitettiin lapsille naulakko, ja toiselle seinälle vielä kolmas. Pienen, vanhan, alkuperäisen hyllyn paikkaa siirrettiin samalla vähän. Tässä samalla saimme energiapuuskan raivata ja siivota lasiveranta. Se on ollut keväästä asti täynnä remonttitavaraa ja kaikkea mahdollista, ja kenkiä on välillä saanut etsiä jatkoroikkien ja palovillalevyjen alta. Nyt sinne mahtuu, ja kengätkin löytyvät. Ehkä siis armahdan itseni tästä väliaikaisratkaisusta. Ja käyhän tämä testivaiheesta ja naulakoiden sijoittelun optimointiharjoittelusta.




Kaiken tekeminen yhtä aikaa on aika rajua. Ensin ei ole mitään valmiina, ja sitä lähinnä nauraa hysteerisenä, että mitä ihmettä me ollaan tekemässä. Sitten sitä tottuu niihin ympäriinsä lojuviin tavaroihin ja roskiin, ja juoksemaan kahvikupillisen perässä ympäri taloa ja nukkumaan sohvalla huonekalukasojen keskellä. Ja lopulta, yksi kerrallaan, kohdat alkavat valmistua. Sitä on vähän kuin limasienen limakko, joka hitaasti mutta varmasti rahjustaa metsänpohjalla eteenpäin. Ensin tuosta reunasta milli tuonne, sitten toisesta reunasta milli vähän sinne päin.  Koskaan ei kuitenkaan olla enää lähtöpaikassa. Se on tässä ehkä parasta, se, että koko ajan vaan paranee. Välillä tulee isojakin edistymisaskeleita, ja puolisonkin usko valmistumiseen palautuu. Vaikka välillä vähän epäilyttikin, niin nyt voi jo olla varma, että päästään omaan joulusaunaan, ja mitä todennäköisemmin keittiökin on jouluksi kokonaan valmis, ehkä jopa päästään leipomaan pipareita.

VRR* 1: Salaojat

Taannoin kerroin jo salaojituksesta, mutta tulin tuossa ajatelleeksi, etten lopultakaan antanut kovin tarkkoja speksejä. Tässä siis niitä, josko niistä jollekin taas olisi hyötyä. Tämä olkoon ensimmäinen Virallinen RemonttiRaportti, koska salaojat nyt ovat valmiit. Tai ainakin melkein valmiit.

Pyysimme keväällä muutamilta paikallisilta maansiirtoyrityksiltä tarjouksia salaojituksesta, joka toteutettaisiin salaojittavalla eristyksellä (Fuktisol/Isodrän). Vastausten kirjo oli valtaisa, eikä niiden kovin erilaisten sisältöjen vuoksi ollut kovin helppo vertailla. Kallein tarjous oli 20 – 25 000 € kokonaistoimituksena, muut sitten sitä eriasteisesti halvempia. Lopulta toteutunut hinta oli selvästi alle kymppitonnin, maksoimme kaivamisesta (ja täyttämisestä) ja materiaaleista; putkien ja levyjen asennuksen teimme itse. Yksi paikallinen yritys karsiutui heti pois, koska heidän vastauksensa oli nuivahko “no joo, on me kuultu tosta menetelmästä, kai me voidaan sellainen periaatteessa tehdä”. Kallein oli, no, hinnaltaan aika mahdoton. Pari yritystä ei vaivautunut vastaamaan mitään. Hyvää ja asiallista, suorastaan erinomaista palvelua saimme Minimaansiirrosta; kyseinen firma on ymmärtänyt, miten asiakkaan kanssa toimitaan; heidän asenteensa oli kohdallaan. Erinäisistä, lähinnä aikataulullisista syistä johtuen kuitenkin päädyimme lopulta toiseen firmaan: Rintamäen rakennus ja suunnittelu Vihdistä.

Vaikka viime kesä oli kammottava sateisuudessaan ja koleudessaan, meillä kävi älytön tuuri – kesän ainoa hellejakso osui salaojituksen kanssa yhteen. Salaojat, sepelit, eristyslevyt ja suojakankaat saatiin kaikki asennettua hellivässä helteessä, ilman pelkoa, että kaatosade romauttaa kaivannon reunat. Koko asennushommaan ei lopulta edes mennyt kovin kauaa, kun alun ihmettelyn jälkeen päästiin vauhtiin. Levyjen asentaminen oli helppoa, eikä suojakangaskaan juuri aiheuttanut ongelmia – haastavin kohta oli peitelevyjen asentaminen. Sekin kuitenkin saatiin tyydyttävästi tehtyä, tosin vasta ojien täyttämisen jälkeen. Ihan viimeiseksi sitten kärrättiin vielä hiekkaa levyjen peitoksi, muun muassa kellarin lattian alta.

Kaivannon pohjalla ei jäänyt epäselväksi, miksi kellarissa oli liikaa kosteutta. Talo on hiekkaisessa rinteessä, ja ihmettelimme pitkään, mistä ylimääräinen kosteus tulee. Kaiken järjen mukaan paikan olisi pitänyt olla paras mahdollinen, ja sateen ja muun kosteuden suotua nopsasti syvemmälle, pois talon alta. Kaivannon seinällä näkyvä poikkileikkaus ratkaisi mysteerin; hiekka olikin itse asiassa hietaa, hiesua, jopa silttiä. Lapset puristelivat käsissään kosteasta siltistä palloja, jotka kuivuivat koviksi kikkareiksi. Ylimääräinen kosteus oli siis noussut kellariin kapillaarisesti hienojakoisessa maa-aineksessa. Savea ei sentään löytynyt, mutta lopputulos oli yhtä kaikki lähes sama kuin savimaalla. Tavallaan sekin oli ihan helpotus; kuvittelin jo mielessäni yhtä tietämääni tapausta, missä talon alta löytyi vesisuoni, mille piti rakentaa kaivo ja pumppaamo. Sekin olisi ollut periaatteessa mahdollista, tontti on pohjavesipitoisen Salpausselän alueella. Tontti, kuten lähiympäristö laajemminkin, on käytännössä kokonaan glasifluviaalista ainesta. Jäätikköjokien eri vaiheiden kerrostumat näkyivät kaivannossa hienoina raitoina! Oli melkein sääli peittää ne.

Hiukan päänvaivaa salaojituksessa aiheutti lasikuisti, joka lepää vain oman matalan kivijalkansa päällä. Emme halunneet ottaa kuistin romahtamisen riskiä, joten syvät salaojakaivannot aloitettiin kuistin kulmista, ja kuistin ympäri tehtiin matalampi salaoja. Se tehtiin viimeiseksi, ja nämä matalat putket yhdistettiin syvällä oleviin putkiin. Näin saimme myös säästettyä alkuperäiset kivirappuset, joista en missään nimessä halunnut luopua.

Salaojat ja eristys toimivat ilmeisesti ihan hyvin, sillä kellari ei enää haise kellarilta, eikä ilma ole kalsean kosteaa. Kalkkihärmääkään ei ole ilmestynyt mihinkään seiniin, vaikka ne vielä tietenkin lepäävät sen alkuperäisen maa-aineksen päällä. Kuten monilla foorumeilla painotettiin, salaojituksen lisäksi korjaamme kosteusongelman myös kellarin sisällä. Siitä kuitenkin tarkemmin joskus toiste.

Tässä salaojat jo asennettuna. Sepeliä sai helteessä lapioida hetken - tosi se oli joku muu kuin minä. Jouduin itse olemaan työmatkalla samaan aikaan. Voi harmi... Oikealla näkyy nurkka, josta ylärinteen puoleinen salaoja lähtee.

Haastavahkoa oli kivuta kaivannon pohjalle; helpoin reitti oli kellarin ovesta, joka on alarinteen puolella. Hienon hiekan yksi huonoimmista puolista oli se, että sitä kulkeutui *ihan* *joka* *paikkaan*. Koko kesän koko talo oli yksi suuri hiekkalaatikko.  Kauhunhetkiä hiekka aiheutti kuistin kohdalla. Siihen on ilmeisesti aikoinaan ajettu karkeampaa hiekkaa, ja se alkoi valua kuistin alta pois, kuvasta näkyvästä kulmasta. Vuotokohta tukittiin sitten kotitekoisella ratkaisulla, eikä kuisti päässyt murtumaan. Huomatkaa leca-harkkojen nokkela käyttö! Kuistin kohta kaivettiin vasta kuin syvä kaivanto oli peitetty. Putket vaan viriteltiin siten, että ylempi ja alempi putkisysteemi saatiin liitettyä yhteen.

Isodrän-levyt saatiin asettumaan langan avulla suoraan. Tai siis sen värillisen langan, minkä avulla tehdään suora viiva seinään. En ole tainnut edes kuulla sen nimeä. Joka sivulla vähän mittailtiin, että miten päin levyt laitetaan, että päästään mahdollisimman vähällä levyjen halkomisilla. Välillä levyt meni niin tasan, että piti heitellä ylävitosia ja ottaa asennusolut. Tuossa ylemmässä kuvassa näkyy, että kuisti suostui pysymään kohtuu hyvin paikoillaan. Tältä toiselta puolelta hiekka ei onneksi alkanut valua.


En tiedä kuinka oppikirjan mukaista meidän asennus oli. Me kuitenkin tuettiin alimmaisia levyjä sepelillä sitä mukaa kun niitä saatiin asennettua. Levyt oli helpompi saada pysymään suorassa ylemmän rivin asennuksen aikana.
....ja jostain kumman syystä koko asentamisen ajan mun teki kovasti mieli riisisuklaata. Onneksi hellettä riitti sen verran, ettei kerta kaikkiaan jaksanut lähteä käymään kaupassa.

Me käytimme myös aika pieniä palasia levyistä. Hinta on sen verran kova, ettei tehnyt mieli haaskata materiaalia. Tässä näkyy, miten esimerkiksi kolmesta levystä sahatut levyn paksuiset suikaleet tungettiin paikkaamaan yksi vajaa väli, kun ei raaskittu sahata sopivaa palaa uudesta kokonaisesta levystä. Viereiset levyt kiilaavat palaset tiukasti paikoilleen.

Myös suodatinkankaan asennus sujui ilman suurempia ongelmia, tosin nurkissa piti vähän nykiä useampaan kertaan, että kankaan sai asettumaan kunnollisesti.
Itse salaojan purku on aika jyrkästikin alarinteeseen, jossa on kokoomakaivo. Kaivo muuten tehtiin vain suoraan rumpuputkesta sahaamalla, kylkiin porattiin rei´ät putkien liitoksille. Säästettiin taas vähän, kun ei ostettu valmista kaivoa.

Ja hei, kyllä se aurinko paistoi kesällä. Todistetusti. Sitä jopa oli ihan onnellinen, kun sai puuhata talon varjopuolella. Näitä aurinkopuolen levyjä laittaessa kärähti niska ja koko naama.

 Meidän kaivurimies oli kyllä viimeisen päälle ammattilainen, niin taitavasti hän taputteli tuon hiekan talon ympärille ja alarinteeseen.
Yllättävän vähän muuten tuli kiviä vastaan; vain muutama isompi kivi, jotka nostettiin tontin reunalle. Himoiten jo katselen niitä, ja suunnittelen, miten hyödynnän ne puutarhassa. Tuskin niitä tuosta enää siirretään, mutta tuohon niiden ympärille voi keksiä kaikenlaista. Kuvista näkyy, miten yläreuna jätettiin paljaaksi, kun ei ennen aikataulutettua kaivantojen täyttöä ehditty asentaa niitä peitelistoja. Onneksi hyvät säät jatkuivat, ja listat saatiin asennettua. Täytyy kyllä myöntää, että viimeiset listat peiteltiin vasta syksyllä hiekan alle turvaan.

Tuossa samalla hiukan levennettiin tuota meidän jyrkähköä ajotietä. Vanhan autotallin ajoluiska oli tuettu luonnonkivillä. Osa niistä jäi hiekan alle, mutta varsinkin ajotien puolelta siirrettiin kaivurin kauhassa isommat kivet tukemaan tieluiskaa. Tuohon seinän viereen olisi ajatus laittaa sitten kiveys koko talon ympäri, kunhan tässä nyt joutaa.



 P. S: En oikein vieläkään handlaa tätä kuvien laittoa, tai sitten tää alusta vaan on huono. Pahoittelen kuvien hajoamista, toivottavasti kuva ja asiayhteys löytävät teidän apparaateillane toisensa.

30.11.15 Muoks: lisäsin linkin tuohon meidän kaivurifirmaan, jotka tekevät paljon muutakin.

 * VRR = Virallinen RemonttiRaportti, eli yleishöpinää asiapitoisempi päivitys. Toivottavasti. Ehkä tähän nyt ainakin tuli sitä asiaakin, eikä keski-ikäisehköä iltafilosofointia.

Marraskuun tilannekatsaus

Kun elää jatkuvan keskeneräisyyden keskellä, on välillä vaikea muistaa, miten paljon on jo valmistunut huhtikuun jälkeen. Se Loputon Arki rullaa päiviä toisensa jälkeen, ja viikot ovat muuttuneet sumuiseksi, epämääräiseksi pötköksi. Meillä molemmilla talouden aikuisilla on mielenkiintoiset, mutta haastavat ja hetkittäin tai jopa pitkittäin melko stressaavat työt. Kun päivittäiset rutiinit on hoidettu minimitasolla, on jäljellä silti aika rajallinen määrä omasta itsestä. Koskapa tämän erittäin tieteellisen listauksen(kin) perusteella olen vahvasti keski-ikäistymässä, ellen jopa keski-ikäinen, voin väittää oppineeni elämässä ainakin jotain. Yksi niistä tärkeimmistä opeista on ollut, että kukaan ei jaksa kaikkea, varsinkaan jatkuvasti. Pitkään vänkäsin tätä lahjomatonta totuutta vastaan, ja puskin väkisin ja voimalla eteenpäin. Lopulta on ollut pakko hyväksyä oma rajallisuus, ja nöyrtyä sanomaan ei, myös itselleen. Siksipä arkipäivisin otan pensselin sijaan teemukin käteen ja luen keskeneräisen aamulehden, tai ihan vaan istun. Jos hyvin käy, jaksan tiskata tai viikata pyykkejä, mutta useimmiten jaksaminen näillä marraskuun pimeillä rajoittuu uunien lämmittämiseen ja lasten iltatoimista huolehtimiseen. Tällä metodilla oma panos remontin ja muiden isompien töiden edistämiseksi on jäänyt lähinnä viikonloppuihin, ja ympärillä valuva sotku ja kaaos vetää sanattomaksi. Armollisuus itseä kohtaan on kuitenkin kannattanut, onnellisin olen ehkä siitä, että se väsy-nälkä-kiukkurähjääminen lapsille on loppunut oikeastaan kokonaan. En koe enää syyllisyyttä siitä, että valitsen siivoamisen sijaan lasten kanssa sohvalla istumisen. Tuskin tulen kuolinvuoteellani katumaan, että hitto kun tuli ihan liikaa istuttua lasten kanssa sylikkäin.

Hetkittäin kuitenkin remonttiahdistus nostaa päätään ja saa äänensä turhankin kuuluvaksi. Silloin on hyvä vähän kerrata, mitä on jo saatu aikaan. On ollut kesästä asti tarkoitus laittaa tarkempia kuvauksia huone kerrallaan, mitä on tehty, ja mitä materiaaleja ja ratkaisuja käytetty. Mikään huoneista ei ole kuitenkaan vielä “lopullisen” valmis, siis siten, että kaikki aiotut huonekalut ym. olisivat paikoillaan. Olen siksi ollut vähän haluton vielä niistä kirjoittamaan, vaikka yläkerta alkaakin olla jo oikeasti valmis. Tässä nyt kuitenkin vähän listauksena missä mennään, ennen kaikkea itselle muistutuksena, että kaikki on oikeastaan ihan hyvin:

Yläkerta:
- kylmät sivuvintit jaettu kahtia, eristetty ja rakennettu nukkuhuoneiksi, vaatehuoneeksi ja varastoksi, pintoja myöten valmiina (tosin yksinkertaisiin ikkunoihin tulossa mittatilaustyönä toiset lasit)
- molemmat makuuhuoneet uusittu pinnoiltaan, toiseen tehty uusi ponttilautalattia
- vintinrapun kattoon lyöty panelit ja maalattu, tasanteelle uusi ponttilautalattia – tässä on seuraava etenemiskohta; lattia ja raput pitäisi hioa ja maalata; rapun halltex-seinät pitää maalata ja tapetoida (vapaaehtoisia??)
- sähköt uusittu ja kytketty (!)

Alakerta:
- keittiö purettu, myös lattia (koska piti tarkistaa lattiasienitilanne), uusi lattia hiottu ja maalattu, seinät tapetoitu, katto paneloitu ja maalattu, muuri laatoitettu; välitiloista puuttuu vielä laatat
- vanhat keittiökaapit kunnostettu ja osittain laitettu paikoilleen (saranat ja ovien kahvat vähän sekaisin, vaatii vähän salapoliisityötä)
- keittiön sähköt uusittu, valot kytketty
- pikkuvessa uusittu kokonaan; puuttuu vielä listoja ja paneloitujen seinien maalaus ja koristemosaiikki; valot kytketty
- eteinen paneloitu, vaatii vielä pari maalikerrosta; katto paneloitu, mutta sähköhommien keskeneräisyyden takia osa paneleista puuttuu, joten maalauskin tekemättä. Valot kytketty, lattia asennettu
- pikkukamari ja olohuone vielä alkuperäiskunnossa, tosin pikkukamarin uuni kunnostettu, ja olohuoneen tulevaa uutta pönttistä varten lattia avattu valua varten.

Kellari:
- lattiasieninen sauna ja perunakellari purettu betonille; saunan, tulevan vessan (entisen pukuhuoneen) ja entisen vessan (tulevan teknisen tilan) lattiat piikattu auki, kaivettu hiekat pois, asennettu sepelit ym ja valettu uudet lattiat; samoin perunakellariin on valettu lattia (aiemmin maapohjalla!)
- osa melko uusista mutta vessaa varten liian pienistä viemäriputkista vaihdettu
- perunakellarin ikkuna muurattu umpeen, samalla jumpattu siihen saunaan menevä raitisilmaputki
- saunaan tehty valtava hormijumppa (edelleen aion tehdä ihan oman jutun siitä saunan yhteydessä)
- saunan suihkupuolen (tulee samaan tilaan) seinien laatoitus aloitettu!

Muuta:
- salaojitus ja eristys (Isodrän) tehty
- uusi sähkökaapeli kaivettu valmiiksi maahan uutta pääkeskusta varten (päästään ilmajohdosta eroon)
- pihaa siivottu romusta, roskasta ja tavarasta
- polttopuiksi tulevia rankoja pilkottu ja karsittu
- porin mattia varten pilkottu purkulautaa pieniksi pätkiksi
- hankkiuduttu eroon aika isosta määrästä tavaraa ilmaiseksi ja pientä korvausta vastaan, sekä Kanervakummusta että Hemstugasta
- pakattu ehkä puolet Hemstugan tavaroista ja sijoitettu Kanervakumpuun
- pidetty Hemstuga kohtuusiistinä ja kunnossa, vaikkei oikeastaan olisi aikaa eikä huvitusta käydä siellä

Kuka teki ja mitä, siitä ehkä seuraavaksi.

ja P.S. nyt näyttää vahvasti siltä, että jouluun mennessä meillä on keittiö ja sauna. Ajatus siitä riittää aika pitkälle.

Remonttiruokaa

Oltuamme heinäkuun alusta asti ilman pesutiloja ja keittiötä, voin sydänverellä vakuuttaa, että ihminen tarvitsee keittiötä paljon enemmän kuin suihkua. Varsinkin näin harrastuskaudella on kohtuullisen helppo järjestää pesu liikuntaharrastuksen yhteydessä. Lasten peseytymisessä on jouduttu turvautumaan vähän turhankin paljon naapuriapuun, koska toisessa tanssikoulussa ei ole suihkuja (!!) ja toiset tunnit ovat koulussa, jonka kolhoon, kylmään kellarisuihkuun en ole raaskinut lapsia komentaa.

Vaan se keittiö. Mikäs sitä oli kesällä grillatessa ja perunoita lasikuistilla keitellessä. Viileämpien ilmojen saavuttua kuistikeittiön rajat tulivat ikävästi vastaan, lähinnä ilmanvaihdon suhteen. Hellalla ruokaa tehdessä ulko-ovi on pakko pitää auki, muuten kuisti on hetkessä täynnä höyryä ja mitä käryä hellalta nyt sitten nouseekaan. En myöskään ole ollut erityisen ihastunut skitsofreeniseen keittiönkorvikkeeseen; jääkaappi ja mikro ovat pikkukamarissa, kahvin- ja vedenkeitin ja leivänpaahdin ovat oikean keittiön puolella. Onneksi sentään ei tarvitse enää käydä kahvikuppia täyttämässä kylmällä kuistilla. Tällä hetkellä aamuinen reitti on suunnilleen näin: puhdas lautanen keittiöstä, jugurtti ja täytteet pikkukamarista tai puuro lasikuistilta, lautanen olohuoneeseen pöydälle; muki keittiöstä, maito mikroon pikkukamarissa, kahvi keittiöstä, olohuoneeseen aamupalalle. Olen aikeissa tuotteistaa tästä oman kotiFit-aktivointi- ja kunto-ohjelman.

Appivanhempien kaapinkätkölöytöjen ansiosta selvisimme pitkälle syyskuuhun pahvisilla kertakäyttölautasilla, sen jälkeen on ollut pakko tiskata. Mukeja, laseja ja ruokailuvälineitä on tiskattu koko ajan, koska muovisia kertakäyttövälineitä ja mukeja en sentään suostunut ostamaan (ekologinen omatunto piti liian kovaa ääntä). Kesällä tiskauskin oli helpompaa, lapsityövoima oli kohtuullisen innokasta, kun ulkona sai loiskutella ja leikkiä pesuvatien kanssa niin paljon kuin halusi. Kuivempi kuri sisätiskauksessa ei selvästi houkuttele yhtä paljoa. Tällä hetkellä tiskaus on siirtynyt siedettävähköön vaiheeseen, jossa vadit sentään ovat jo normaalilla pöytätasolla – keittiön alakaapit ja pöytätaso niiden päällä ovat paikoillaan, vaikkeivät vielä kiinni. Pitkällä tasolla on myös tilaa jättää astiat kuivumaan pyyhkeen päälle, ei tarvitse enää kuivata kaikkia astioita pesun jälkeen.

Ruuasta, sen laadusta, määrästä ja kaikesta muusta siihen liittyvästä murehtimalla olen onnistunut täyttämään Huono Äiti –angstikiintiöni pariksi vuodeksi eteenpäin. En ole koskaan ollut se legendaarinen lähiluomukasvissoseita sormet verillä raastava Täydellinen Äiti, kalapuikot ja pinaattiletut ovat aina kuuluneet meidän arkiruokavalioon, tosin kohtuudella. Tykkään kuitenkin erityisesti viikonloppuisin laittaa rauhassa simppeliä perusruokaa itse, vaikka viikolla yleensä mennään pakastimessa olevilla (viikonlopuista jääneillä) annoksilla ja muilla helpommilla ratkaisuilla. Pakastimeen vaivalla luomani puskurivarasto tuli yllättävänkin nopeasti syötyä, jäljellä on enää kaali-linssi-sienikeittoa, joka kelpaa vain minulle. Kesällä ja sen jälkeen olemme syöneet makkaraa, pitserian pitsaa, pinaattilettuja, tuoretortelloneja, leipää, einespitsaa, pinaattilettuja, makkaraa, leipää, pitsabuffassa, pinaattilattuja, leipää, jugurttia, tuoretortelloneja, makkaraa, leipää. No, on me jotain järkevämpääkin joskus syöty. Hyviksi havaittuja, matalan aidan ruokavaihtoehtoja, jotka eivät aiheuta Huono Äiti –omatunnon huutokohtausta, korkeintaan vaimeita ynähdyksiä:

1. Ne tortellonit; pestolla, raejuustolla, tomaatilla ja kurkulla paranneltuna
2. Barillan valmis tomaatti-oliivikastike, sekaan paistettua lohta (sitäkin saa valmiina palvelutiskeistä) tai vaikka omaa suosikkiani, quorn-rouhetta. Lisäksi täysjyvämakaronia.
3. Valmis tandoori-kastike + 350g tomaattimurskaa (+liemikuutio ja ripaus sokeria) + quorn-rouhe tms (itse en käytä oikeastaan ollenkaan lihaa, mutta kanakin kävisi), lisäksi riisiä.
4. Nutanan valmiit kasvispyörykät tölkissä + peruna/riisi/pasta
5. Apetit kasvispyörykät (pakaste) + lisuke
6. Kokkikartanon valmisruuat – oma suosikkini on kasviskiusaus.
7. Täysmaitoon tehty riisipuuro

Muuraria ei tänäänkään lupauksista huolimatta näkynyt, mutta huomenna alkaa keittiön viimeinen vaihe – toivottavasti. Josko suhteellisen pian saisin kuvia keittiöstä!

Vanhat uskolliset

Tämän viikon kauniit, kuulaat, aurinkoiset syyspäivät ovat palauttaneet lapsenuskoni oikeaan syksyyn. Kärsin vaikeista kaamosoireista, ja muutaman viime vuoden paksupilviset, jatkuvan sateen tahmentavat epäsyksyt ja epätalvet ovat näännyttäneet minut. Mutta kuka voi olla synkkä, kun aurinko paistaa siniseltä taivaalta (olkoonkin että varsin matalalta) keltaisiin puihin ja kuuraisiin sänkipeltoihin?

Synkkä ei voi olla, mutta viluissaan kyllä. Aamulla oli ulkona pakkasta 6 astetta, sisällä lämmintä 17 astetta – illalla kotiin tullessa enää 15. Paidan ja villapaidan päälle tarvittiin vielä fleece-takki. Kanervakummun ikkunat ovat alkuperäiset, vanhat ja uskolliset. Niiden kunnostus ja tiivisteiden vaihtaminen ei mahtunut ymmärrettävästi tämän kesän ja syksyn remonttiaikatauluun, mutta ne pitänevät silti ihan kohtuudella lämpöä. En lämmityssuunnitelmissani kuitenkaan älynnyt ottaa huomioon, että tässä vaiheessa vuotta lasten nukkuhuoneissa ja meidän vaatehuoneessa on edelleen alkuperäinen 1-lasinen ikkuna. Ja että vintinrapun sisempi ikkuna on vielä korjaamatta remppamiesten sohlauksen jälkeen. Ja että saunassa ei ole vielä ikkunaa lainkaan (toki vähän styroks-levyä, villlaa ja sen sellaista tukkeena). Tai että toukokuussa aloitettu puuhella ei olekaan vielä valmis. Onneksi sentään kaksi neljästä hormien massauksen aikana avatuista isosta reiästä on jo tukittu. Vilpakkaa siis on, vaikka 11 vuotta puulämmitteisessä Hemstugassa totuttikin viileämpään huonelämpötilaan.
(toim. huom, tätä kirjoittaessa piti käydä ulkona katsomassa upeita, leimuavia revontulia. Toivottavasti tekin näitte.)

Varalämmitysjärjestelmäksi tulevat öljytäytteiset sähköpatterit ovat vielä varmaan malmina maailmalla (ja työnantajan tilillä), niin kaukana ollaan vielä siitä, että niitä päästäisiin asentamaan. Lämpöä pitää kuitenkin saada tupaan, jopa ipanat ovat vähän valitelleet että on kylmä. Onneksi sentään emme ole täysin vailla lämmitystä, vaikka vähän vajaamiehityksellä toistaiseksi mennäänkin. Lastenhuoneeseen saatiin asennettua juuri ennen kylmiä ilmoja talon alkuperäinen Porin Matti. Se löytyi iloksemme keväällä toisesta vinttikomerosta, ja lämmittää nyt iltaisin nukkumaanmenijöitä. Varauskyky ei tietysti ole kovin kummoinen, mutta mukavasti se hohkaa iltasadun aikana. Toiveissa on, että alakerrasta tuleva lämpö riittää varsinaiseen peruslämpöön, kuten Hemstugassakin.

Alakerran isoon olohuoneeseen on tulossa jossain vaiheessa pönttöuuni, näillä näkymin jo ennen joulua. Nurkassa on ollut alunperin avotakkamainen uuni, joka huonon lämmityskyvyn vuoksi on kuulemma purettu jo 60-70 -luvulla. Onneksi hormi kuitenkin on (ja se reikä), ja uuni tulee, kunhan muurari kerkiää. Keittiön puuhellan muuraus on aloitettu jo keväällä, mutta erinäisistä syistä johtuen se on ollut pitkään kesken. Siitä tulee todellinen uniikkikappale, kunhan tässä, toivottavasti jo pian, valmistuu. Hiukan on hermot olleet kireällä, mutta hyvää kannattaa odottaa.

Alakerran pikkukamarissa sen sijaan on alkuperäinen pönttöuuni. Lämmittelimme sillä keväällä, kun tyhjensimme keittiötä ja muita huoneita ylimääräisestä tavarasta. Uuni ei kuitenkaan tuntunut kovin hyvin lämpiävän, vain yläosa tuli monen pesällisen jälkeen lopulta kuumahkoksi. Kyljet jäivät selvästi kylmiksi tai korkeintaan haaleiksi. Hemstugan uusitun poskikanava-pönttöuunin kanssa olin tottunut kyljen lämpöä kokeilemalla arvioimaan, tarvitaanko vielä pesällinen vai ei. Ihmettelin asiaa muurarille keväällä, ja hän ehdotti, että avataan uuni päältä ja katsotaan. Esimerkiksi jokin tiili on saattanut irrota ja tukkia ilmankulun. Että korjataan sitten, jos jotain vikaa on.

Uuni avattiin, ja ruumiinavaus paljasti syyn huonolle lämpiämiselle. Uuni oli poskikanavarakennetta vanhempaa tekniikkaa, uunin sisus tuliputken ympäriltä oli kokonaan avoin, eikä rakenne ohjannut ilmaa virtaamaan tehokkaasti. Muurarin ehdotuksesta yläosan rakennetta tiivistettiin sulkemalla uunin etu- ja takaosa ja laittamalla tulihormin päälle kansi. Yläosaan saatiin siten toisiopalokammio, ja sivuille jäi ilmankulkua varten vähän poskikanavien tyyppisesti kapeampi tila. Mitä tästä kaikesta seurasi? Uuni on kuin uusi! Ilma virtaa ja kiertää selvästi tehokkaammin, ja uuni lämpiää koko massaltaan, myös kyljistä. Meidän ei siis tarvinnut purkaa uunia, vaan suhteellisen pienellä työllä saimme vanhan laiskimuksen tilalle tehokkaan lämmittäjän. Arina ja tuhkaluukku ovat vielä tulossa helpottamaan uunin käyttöä - sitten kun on mahdollisuus pitää uunia kylmänä. Nyt ei.

Kohtuullisen hyvin tuo lämpö näyttää tällä hetkellä pysyvän, yön aikana lämpö yleensä laskee 1-2 astetta, saman verran kuin Hemstugassa. Kamarin pystyuuni lämmitetään kunnolla illalla ja aamulla poltetaan pesällinen, jos ehditään. Porin Matissa on poltettu pari – kolme pesällistä illassa, vaikka eihän sinne nyt kovin kummoisesti poltettavaa mahdu. Pitäisi vain saada hilattua sitä lämpötilaa ylemmäs, nyt on saatu viikossa 15 asteesta 18 asteeseen. Onneksi on luvattu vähän lämpimämpää ilmaa, jospa se tästä. Ja kun se hella.

P.S. Eka teksti, mikä ei tullut heti samana iltana valmiiksi. Viime yönä ei siis ollut revontulia, vaan viime keskiviikkona. Vaan eipä nää mun jutut kovin äkkiä mene vanhoiksi.
P.P.S. On muuten talon paikalla merkitystä. Kanervakummussa ei ole kyllä minkäänlaisia ongelmia vedon kanssa. Hemstugassa sai kuunnella tarkalla korvalla tuulen suuntaa, että uskaltaako sytyttää tulen vai ei.

Villasukkia

Elokuun puolivälissä alkoi koulu, päivähoito ja työ. Kaoottinen Arki löi läpimärällä villasukalla naamalle, ja hieroi sitten sitä sukkaa tuhkan kanssa ympäri talon ja kellon. Mainio Fok_it –sarjakuva kuvaa tunnelmia aika oivallisesti: tässä ja tässä


Puoliskolla alkoivat työt jo elokuun ensimmäisellä täydellä viikolla. Itse aloitin loman jälkeen työt tekemällä 13 päivää opetustöitä putkeen. Samaan aikaan alkoi esikoisen koulu, kuopuksen päivähoito, kuskaukset hoitoon ja hoidosta pois, ja jokaisen (erityisesti vanhempien) täysjärkisyyden kannalta välttämättömät harrastukset. Lisäksi tuon opetusputken jälkeen olin käytännössä pari viikkoa yhtä soittoa työmatkalla. Että yritä siinä sitten sitä remonttia. Oi voi.

No, rehellisesti sanottuna, kyllä asioita tapahtui, onhan oma remonttitonttumme ollut lähes joka viikko useamman päivän täällä puuhaamassa. Isojakin juttuja, esimerkiksi saunan hormipuljaus saatiin lopulta tehtyä (siitä joskus vähän enemmän), ja kellarin saunan, vessan, kylmäkellarin ja lämminvesivaraajavaraston lattiat saatiin valettua (kuvassa lattiat tulevat pitkää putkea pitkin). Vaan kun varsinaisesti mitään ei ole vielä kokonaan valmiina, ja ennen kaikkea kun keittiö on  vielä aika kaukana valmiista, olo ruttaantuu sinne märän villasukan alle. Jotta oppisin lisää nöyryyttä, universumi päätti vielä lisätä Arjen iloksemme kissan tassun märkivän, antibioottikuuria vaativan tulehduksen. Ympäriinsä törmäilevä ja pissaileva tötteröpää tänne tosiaan vielä tarvittiinkin. Not.

Aamut ovat jo aika kylmiä. Varsinkin lasiverannalla alkaa olla hyytävää – veranta on täysin eristämätön, ja ikkunoitakin on vain yhdet. Vaan ei auta, aamukahvi on keitettävä verannalla, ja lehti haettava luettavaksi. Herätys on viimeistään puoli kuudelta, joten lehteä hakiessa aurinko on tähän vuoden aikaan vasta nousemassa. Aamu-usva aamuhämärässä viljapellon päällä, kurkien ja korppien huudot suolta tukkivat kuitenkin aika nopeasti sisäisen urputtajan suun. Onneksi on niitä todellisiakin villasukkia, joita voi vetää jalkaan. Vaikka sitten kahdetkin yöksi, kuten olen havainnut tarpeelliseksi.

Tavarakaaos lisääntyy, kun Hemstugasta on pitänyt raahata entistä enemmän tarpeellista tavaraa Kanervakumpuun. Sitä tarpeellista tavaraa (erityisesti vaatteita) etsitään sitten jätesäkeistä, laatikoista, sohvilta, hyllyiltä ja koreista. Yleensä etsimäänsä ei löydä, varsinkaan illalla, kun pitkä päivä väsyttää, alkaa olla pimeää, ja tiskitkin on tiskaamatta. Tänä viikonloppuna tapahtui sentään tavallaan pientä, mutta sittenkin niin suurta – saatiin viimein haettua korijärjestelmät vaatehuoneeseen. Sattuikin niin, että hra ruotsalaisen huonekaluketjun korijärjestelmän osaset oli jotenkin just eikä melkein:


Ihan kohta (mutta en tänään) ryhdyn metsästämään niitä vaatteita ja sijoittamaan niitä tuohon kaikkeen tyhjään tilaan.
Lastenhuoneeseenkin saatiin vaatesäilytystilat:

Kaappi on viitisen vuotta sitten hankittu antiikkiliikkeestä (ilmeisesti vähän ylihinnalla, mutta kuka sitä vanhoja muistelee). Se painaa aivan tolkuttomasti, eikä edes ovea saa irti. Yritimme sitä puoliskon ja remonttitontun kanssa siirtää yläkertaan, mutta eihän siitä mitään tullut. Tänään paikalle saapui ystävällismielisiä naapureita, ja jalkojen ja yläosan koristelistan irrottamisen ja pienen runttaamisen jälkeen kaappi todellakin siirtyi yläkertaan. Jää sitten kuolinpesän tehtäväksi huolehtia se sieltä alas. Tuon pitäisi nyt sitten riittää lasten arkivaatteille; pitkät roikkuvat ja juhlavaatteet laitetaan sinne vaatehuoneeseen.


Tein muuten Kanervakummulle Instagram-tilin (Suonummen_Kanervakumpu), josta voi käydä halutessaan vilkuilemassa edistymiskuvia ja muuta sellaista. Katsotaan, kuinka keski-ikäisehkö oppii sitä some-välinettä käyttämään.

Muurahaisinvaasion vaikutuksesta

Hesarissa oli viime sunnuntaina juttu remontista ja sen vaikutuksista parisuhteeseen. Menemättä sen pidemmälle itse juttuun, voin todeta, että tämän mittaluokan remontti vaikuttaa koko perheeseen, ihmisiin itseensä ja ihmissuhteisiin. Toistaiseksi olemme kaikki vielä kuitenkin suurin piirtein ehjiä ja elossa. Eipä tämä tietenkään helppoa ole, varsinkaan, jos erehtyy ajattelemaan, mikä tämä todellisuus oikeasti on. Välillä sen näkee tarkastuskierrokselle tulevien ihmisten ilmeistä, ja silloin tulee hetkellisesti käväisseeksi siinä kauhutodellisuudessa. Ja onhan se nyt, jos oikein ajattelee. Keittiö on kahdessa osassa, lasikuistilla ja pikkukamarissa, ruokailu ja vähäinen rentoutuminen tapahtuu olohuoneessa, joka on kerroksittain täynnä tavaraa, vaatteet ja muut tarpeelliset tavarat hajallaan laatikoissa ja kaapeissa ja pöydillä, aikuisten nukkumispaikka on patjalla tulevassa vaatekomerossa ja lapset nukkuvat sängyissä kaiken remonttikaman keskellä. Vielä viikko sitten lapset nukkuivat siellä vaatekomerossa ja vanhemmat sen kaaosolohuoneen kahdella sohvalla. Hiekkaa kulkeutuu jatkuvasti sisään ja joka paikaan, ja ainoassa vessassa ei ole valoja. Tiskit tiskataan vadeissa missä kulloinkin on tilaa. Onneksi sentään on appiukon työn kautta kulkeutuneita kertakäyttölautasia riittävän suuri varasto – tosin ruokakin on ihan mitä sattuu, puuroa ei ole jaksettu keittää aamupalaksi koko aikana kertaakaan. Onneksi kohta alkaa koulu ja päiväkoti, lapset saavat ainakin yhden täysipainoisen ja kunnollisen ruuan päivässä… En vaan jaksa yrittää olla niin täydellinen äiti, että tämän kaiken keskellä huolehtisin lapsille viisi ateriaa, joista kaksi luomulähikasvistiesmitä lämmintä ruokaa. Yleensä piittaan ruuanlaitosta vähän enemmän (ja yleensä teen luomukasvisruokaa), mutta viime vuosina on tullut viisastuttua sen verran, että ihan kaikkea ei tarvitse, ei aina, eikä koko ajan.

Miten tässä kaiken keskellä sitten oikein jaksaa, kun ei ole varaa mihinkään Kap Verden lomailuun, kuten Hesarin jutun pariskunnalla? Kun koko ajan sataa, ja koko ajan on sotkuista, eikä edes mökkitasoista asumista? Kun oikeastaan mikään ei ole vielä valmista, ja vain vähän edes lähellä valmistumista? Kun kaatuu muurarin pöydän kanssa ja saa aivotärähdyksen? Tai kuten nyt, kun istun pimeässä olkkarissa, patterilyhty, kynttilät ja sarastuslamppu valona, koska en jaksa hakea yhtään raksalamppua tähän? Tai varsinkin nyt, kun meneillään on neljättä tai viidettä päivää lentomuurahaisten invaasio ja muurahaisia pitää iltaisin imuroida pölypussi täyteen, ja silti niitä tälläkin hetkellä napsahtelee koko ajan läppärin näyttöön, ikkunaan, lamppuun ja kynttilänliekkeihin, ja niitä ryömii tukassa, kädellä ja mahan päällä. Ja viikon päästä pitäisi taas jo tehdä ihan täysipäiväisesti töitä. Rehellisesti, ei sitä jaksakaan, jos tätä kaikkea ajattelee, sillai oikeesti. Haksahadan siihen epätoivosyöveriajatteluun viikoittain, yleensä väsyneenä tai nälkäisenä, ja varsinkin jos olen kumpaakin. Noin keskimäärin, ja yleensä, pystyn kuitenkin koko ajan näkemään mielessäni sen valmiin keittiön ja saunan, ja ajattelemaan jonkinlaisessa järjestyksessä valmistumista ja sitä mitä sitten tapahtuu. En oikein itsekään ymmärrä, miten se on mahdollista, tapanani kun on lähinnä ollut ahdistua kaikesta etu- ja jälkikäteen ja välikäteen. Ehkä se on se, että tämä on Koti, ei hankittu talo. Se, että oikeasti kuulun tänne. Mieleen tulee lähinnä naiiveja ja kliseisiä mielikuvia, mutta tässä tapauksessa ne lienevät siirappisen totta. En yhtään pistä pahakseni, vaan merkitsen kalenteriin syksyn ekan marttakokouksen. Isoäiti oli perustamassa yhdistystä, ja marttapukukin odottaa kaapissa valmiina.

Huomenna maalaan keittiön lattian kolmannen ja viimeisen kerran. Tässä kuitenkin tunnelmapaloiksi kuvat väliaikaiskeittiöstä. Tai oikeastaan keittiöistä. (P.S. noi muurahaiset puree. Au.)
(P.P.S. mun tarkoituksena oli tänäänkin kirjoittaa remontista teknisempi juttu, jossa olis jotain edistymiskuvia ja tarkempia tietoja, mitä on tehty. Ei siitä taaskaan tullut sellaista. Jonain päivänä kyllä, lupaan.)

Ihana remonttitonttumme järjesteli vähän, ja nyt on kahvinkeittimellä, liedellä, vedenkeittimellä ja leivänpaahtimella paremmin tilaa ja piuhat kiinni. Tiskipöydän ulkoistin toissapäivänä, kun kerrankin paistoi aurinko. Eikä muualla ollut tilaa.

....ja tapahtuu siellä oikeassakin keittiössä jotain, pikku hiljaa.

Salaojista, oppimisesta, somesta ja sen sellaisesta

Vaikka olisin kuinka jäävi, sanon silti: isäni on mahtavimpia tuntemiani tyyppejä. Nyt juuri tässä nimenomaisessa ajatusraossa sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että koko tästä meidän projektista ei tulisi mitään ilman isää, vaikka sekin on, no, aika tärkeää. Tässä kevään aikana ajatuksissani on ollut paljon yksi tärkeimmistä opeista, minkä olen isältä saanut: jos et osaa jotain, ota selvää miten se tehdään, ja kokeile. Harva asia maailmassa lopulta on niin erityistä, että sitä ei voisi oppia. Joidenkin asioiden oppimiseen menee vaan tietenkin aika kauan, toiset oppii muutamassa minuutissa  - ainakin jollain tasolla.

Isä on myös aina laittanut minut tekemään kaikkea, yleensä aika suoraviivaisella “tee (/mikä tahansa verbi)” –kehoituksella, joskus loivemmalla “kokeile” –versiolla.  Useimmiten on ollut helppo sen ihmeemmin kakistelematta kokeilla ja tehdä (esimerkiksi havuköynnöksen sitominen tai virvelin heittäminen), mutta toisinaan on vaadittu vähän enemmän ajatuksen nytkäyttämistä ja asennemuutosta. Kuten auton renkaiden vaihtaminen tai, viimeisimpänä, kivijalan poraaminen. Eihän se lopulta tietenkään ollut varsinaisesti vaikeaa, vaikeinta oli ylittää omassa mielessä ollut pelkokynnys. Vaan senkin isä on opettanut, että pelätessä sattuu eniten virheitä ja tapaturmia.

Toinen asia, mikä tässä koko kevään on ollut pinnalla ajatuksissa ja puheissa, on ollut somen, ja koko netin kautta tuleva vertaistuki ja kaiken ensyklopedia. Hetkittäin olen ajatellut, että olisihan meillä tosiaan ollut jo silloin 11 vuotta sitten ollut mahdollisuus ostaa Hemstugan sijaan Kanervakumpu. Tosiasia kuitenkin on, että se olisi ollut ehkä ja varmasti aika huono ajatus. Siihen aikaan en olisi henkisesti pystynyt vielä muuttamaan tänne, ja mikä vähintään yhtä tärkeää – meistä ei käytännön tasolla olisi ollut siihen. Jos unohdetaan 11 vuoden ja kahden lapsen ja elämän yleisesti mukanaan tuoma kasvamis-kypsymis-ymmärryslisä, on tämän remontin ja muuton tekeminen huomattavasti helpompaa tänään kuin 2004. Aivan korvaamattomassa asemassa on ollut erilaiset netin keskustelupalstat ja ryhmät, varsinkin Rintamamiestalo-foorumi ja naamakirjan erilaiset ryhmät, puhumattakaan yleisestä firmojen, tavarantoimittajien, ammattimiesten ja kodinkonevertailujen etsimisestä.

Ostimme Kanervakummun tietoisena siitä, että kellarissa eli hyvinvoiva lattiasieni. Huolimatta talon hyvästä paikasta hiekkaisessa rinteessä kosteutta tuli kellariin liikaa. Toki 17 asumatonta vuotta oli varmasti pahentanut kosteustilannetta, mutta perimätiedon mukaan talon ruokakellarin nurkka on aina ollut märkä. Oli selvää, että salaojitus tarvitaan, mutta millainen, ja miten, ja kuka, ja millä hinnalla – oi netti, saavu ja pelasta, totesimme pimeänä maaliskuun iltana. Sen verran vanhassa talossa asuminen oli jo meille opettanut, että salaojat ovat tärkeät, ja ne pitää olla kunnossa, tai voi tulla vesi kellariin. Hemstugassa salaojat on, mutta sielläkin kosteutta tuli kesäisin seinien kautta, koska talo on aikoinaan rakennettu suoraan savelle (eikä tietenkään seinien kohdalta voi kaivaa sitä savea pois. Tai voi, mutta kauhea homma). Päädyin lukemaan sivutolkulla kysymyksiä ja keskusteluita erilaisista salaojitusmenetelmistä, materiaaleista, hinta-arvoista ja toteutuneista hinnoista, kauhuesimerkkejä hometaloista, salaojituksissa romahtaneista perustuksista ja sen sellaisista.

Mitä hyötyä siitä kaikesta lopulta oli? No, toistuvasti törmäsimme netissä meille silloin vielä uuteen asiaan, ja Suomessa suhteellisen uuteen menetelmään, jossa käytetään salaojittavia eristeitä. Menetelmä on jonkin verran kalliimpi ja enemmän käsityötä vaativa kuin perinteisempi patolevy-styrox-sepeli, mutta pitkään asiaa selviteltyämme totesimme, että tällainen laitetaan, se kun kuivattaa kellaria myös sisäpuolelta pelkän salaojituksen lisäksi. Vaikka menetelmää on käytetty jo vuosia, ja muualla pidempäänkin, törmäsimme urakoitsijoiden puolelta varsin voimakkaisiin ennakkoluuloihin. Kyselin kuitenkin vielä varmuuden vuoksi naamakirjan Rintamamiestalo-ryhmässä ihmisten kokemuksia eristelevyjen asentamisesta itse, ja sain päivässä parikymmentä rohkaisevaa kommenttia, että hyvin se onnistuu, tumpelommaltakin.

Kuten kunnon saarnamiesnainen ikään, sidon epistolani alun ja lopun yhteen. Pitkällisen puljaamisen, vääntämisen, väittelyn, esitteiden tavaamisen ja videoiden katselun jälkeen salaojat on asennettu ja isä pääsi taas kasvattamaan aikuisehkoa tytärtä. Pelkokynnys ylitetty, ehkä uskallan tarttua koneeseen jossain toisessakin työvaiheessa.

"Nyt sitte poraat." (Linkin takana on hassu video. En sentään kilju tai hypi. Olin reipas.)

Mökihtävä juhannus

Kanervakummussa on nykyään toimiva vessa, jonka lavuaarin hanasta tulee lämmintä vettä. Ei siis mitään syytä jättää käyttämättä kolmea vapaapäivää öh, puuhasteluun. Vielä viimeisen kerran tutulta vanhankodin torilta pikkukappa siikliä, kylmälaukkuihin muuta ruokaa ja pari kassillista vaatetta. Juhannusaattona otettiin sentään vähän kevyemmin, ja lähinnä raivattiin pikkukamariin ja olohuoneeseen tilaa ruokailuun, iltaoleskeluun ja nukkumiseen.

Tässä vessa. Ei se valmis ole, kaikenlaista pientä (kuten sähköt ja valot) puuttuu, mutta oleelliset asiat ovat. Varsinainen alkuperäinen vessa on kellarissa, tämä koppero on rakennettu 80- ja 90-lukujen vaihteessa keittiön komeroon, jota on vähän jatkettu syvyyssuunnassa. Löydettiin vähän kapeampi wc-istuin, ja yllättävän näppärä lavuaari, jossa pystyy myös pesemään kasvonsa (tuli testattua neljä kertaa).  Noista peileistä ja muusta joskus sitten lisää. Vielä pitäis jossain välissä miettiä, että mihin pyyhkeet ja hammasharjat ja vessapaperit, mutta jos odottais ensin, että sais vaikka valot.

 Keittiön korvikkeena ja mökkitunnelman luojana lasikuistilla on nyt korkean iän saavuttanut sähköliesi, jolla sai hyvin keitettyä ne siiklit kypsäksi. Tavallisesti synttärijuhlien varakeittimenä oleva kahvikone tuotiin myös kuistille, että on kätevämmin lähellä sitä vessan vesipistettä.

Pikkukamarissa on ikääntyneehköt jääkaappi ja mikro, jotka toimivat ainakin toistaiseksi moitteettomasti. Ei-niin-näppärästi joutuu valitettavasti kiertämään olohuoneen kautta, koska muurarin telineet tukkivat suoremman reitin keittiön kautta.

Lakaistiin ja imuroitiin pahimpia remppapölyjä pois, ja leviteltiin ei-ihan-niin-puhtaita räsymattoja, että olis vähän mukavampi tepastella. Mut hei, pikkukamarissa on jo tilaa, kun kaikki keittiönkaapit on yläkerrassa maalattavana.




Kaapista löytyi pöytäliina, ja onnistuin kaivelemaan laatikoista sen verran astioita, että saatiin pöytä katettua ja ruuat tarjolle. Kattilan toin Hemstugasta, samoin aterimet - jotka tosin on alunperin Kanervakummusta. Vähän toisenlainen juhannusaaton illallinen, mutta aika kiva silti. Lauantaina illalla satoi niin paljon, että tuli vähän liian hämärä sähköttömään olohuoneeseen. Onneksi kaapissa oli myös kynttilöitä ja kynttilänjalkoja. Taustalla välttämättömät juhannuskukat.

Perjantai-iltana tiskasin idyllisesti pihalla, mutta lauantaina en viitsinyt enää kantaa vateja ulos, vaikka sade olikin lakannut. Toinen tiskivati ei ole ihan eilen ostettu, vaikka firma onkin edelleen pystyssä.

Kaapista piti kaivaa myös vähän villasukkia, varsinkin kun nykyiset naapurit piipahtivat katsomassa uutta kotia. Kevät ja alkukesä on ollut sen verran vilpakkaa, että kovin kesäisissä ei tarjennut kuin vasta sunnuntaina.

Parin päivän ajan lapset lomaili, isäntä paklasi ja hioi, minä maalasin. Ja siirtelin kasveja, kaivuri tulee ihan pian.

Paras fiilistelykuva viimeiseksi:
kello on tässä kuvassa vähän jälkeen kymmen illalla, juhannuslauantaina. Nuuhkin rappusilla sateenjälkeistä maisemaa, kuuntelin käkeä ja lehtokurppaa ja olin hävyttömän onnellinen. Riitää niitä huolen mieleenkaivertajia ihan joka päivälle, mutta tällä kertaa muistin taas unohtaa ne.

Kaappinysväystä

Kanervakumpu on tähän kevääseen asti ollut suurin piirtein alkuperäiskunnossa. Rakennusvuoden 1952 jälkeen on keittiön komeroon tehty pikkuvessa (siitä joskus toiste enemmän), kellarin saunaan lisätty suihku (muttei mitään vesieristyksiä), joitain huoneita tapetoitu, muovimattoja lisätty, vähän maalia sinne ja tänne. Ei mitään rakenteellisia uudistuksia, alkuperäiset lautalattiat, pinkopahvit ja halltexit ovat edelleen tallessa.

Yksi alkuperäisistä asioista on keittiön kaapisto, tai oikeastaan kaapistot. Varsinaiset astiakaapit, 3 yläkaappia ja 3 alakaappia, on rakennettu taloon sen valmistuessa. Timpurina on ollut kylän oma puuseppä, joka teki keittiön kaapit kaikkiin muihinkin taloihin. Toinen kaapisto on vanhempi, sen isovanhempani ovat saaneet mentyään naimisiin, ja se on ollut ennen Kanervakumpua kolmessa eri asunnossa. Kanervakummussa yläkaapin toinen osa on ollut tiskikaappina ja toisessa on ollut mausteita ja esimerkiksi parranajovälineet. Alakaapissa on polttopuulaatikko ja kaappi, jossa on ollut mm. kaasusäiliö ja myöhemmin kattiloita ja sekalaista tavaraa. Lisäksi on vielä yksi erillinen alakaappi, joka oli lapsuudessani keittiön oven suussa. Kaapissa oli pesuaineita ja sen sellaista, ja sen päällä pappani laittoi aina kengät jalkaan. Tämän vanhemman kaapiston on tehnyt isosetäni, pappani isoveli.

Halusin ehdottomasti säilyttää nämä vanhat keittiönkaapit. Haluamme kuitenkin samalla lapsiperheelle toimivan riittävästi nykyaikaistetun keittiön (kuten esimerkiksi tiskikoneen ja täysikokoisen jääkaapin). jouduin piirtelemään aika monta ruutupaperia, ennen kuin kaappipalapelissa kaikki osat löysivät paikkansa. Palapeli ei olisi oikein onnistunut, ellei yhtenä myönnytyksenä olisi purettu paikoilleen rakennettua isoa nurkkakaappia. Kaapin ovet laitettiin talteen, ja se rakennetaan uudestaan, mutta kapeampana. Siten jääkaapille on tarpeeksi tilaa, eikä yläkaappeja jouduta leikkelemään. Rintamamiestalojen keittiöt ovat haasteellisia kalustettavia, kun yksikään seinä ei ole ehjä. Kanervakummun keittiössäkin on kaksi ikkunaa, kaksi ovea ja puuhella (tai no, tulossa, siitäkin myöhemmin).

Keittiö, ja sen kaapit ovat vielä pahasti vaiheessa, mutta edistymistäkin on tapahtunut. Tässä vähän kuvia keittiöstä ja kaapeista:

 

 Tässä alkuperäinen nurkkakomero. Onneksi isä hoksasi, että jos tuo rakennettaisiin vain tuon oven levyisenä uudestaan, niin sitten sen oikealla puolella on tarpeeksi tilaa täysikokoiselle jääkaapille. Surku sinänsä, ehdin jo iloita isosta keittiökomerosta, mutta toisaalta, olisi nuo oven sivustat olleet vähän hankalia kurkottaa puurohiutalepakettia.

Mamma piti tuossa kaapissa liinavaatteita ja jotain sekalaisia tavaroita. Ylähyllyllä oli myös kori, jossa oli lastenlapsille kotimatkaa varten aina suklaapatukoita. Harmi vain, että ne aika usein olivat pitkään ja hartaasti säästettyjä, suklaa oli jo usein ehtinyt mennä pahaksi. Meidän keittiössä ei ole ollut sitä ongelmaa, ja tuskin tuleekaan koskaan...

 Tässä vanhempi keittiön kalustus. Vasemmalla näkyy tiskikaappina toiminut kokonaisuus ja tuo oven suussa oleva pieni erilliskaappi. Oikealla näkyy avattuna puulaatikko, johon saa hellapuut. Tiskipöytää ei voida käyttää hyödyksi, koska allas on niin pieni, ja keskellä tiskipöytää - tiskikone ei mahtuisi alle. Se ei kuitenkaan joudu metallinkeräykseen, tehnen siitä puutarhaan puuhastelupöydän. Sitten joskus. Kuvat on muuten otettu pääsiäisenä, kun tyhjensimme keittiötä ja muita remontoitavia huoneita. Siitä tuo hirmuinen sekamelska.

 

 Tässä uudempi, tätä taloa varten rakennettu kaapisto. Kolme yläkaappia, joissa on ollut astioita, vasemmanpuoleisessa tärkeitä papereita ja kaikenlaista pientä tavaraa. Lapsuudessani jääkaappi oli tuolla huoneen nurkassa. Se oli matala ja kapea, mahtui tuon yläkaapin alle. Sen hajottua tuo uudempi jääkaappi ei mahtunut samaan paikkaan.

Alakaappeina on yksi laatikosto ja kaksi muuta kaappia, joista toisessa on kaksi leikkuulautaa. Tuo taso on ihana, mutta uuteen sommitteluun liian lyhyt. Tuossa hellan kohdalla on laudalla umpeen laitettu ikkuna. Se avattiin uudestaan, ja taso jää valitettavasti n. metrin liian lyhyeksi.

Kaikki kaapit irrotettiin onnistuneesti ehjänä, ja tässä Kanervakummun tuleva isäntä hioo niistä enimpiä maalikerroksia pois. Työasento on luova ja pöly hirmuinen. Aika monta ovea ja seinämää ja etulistaa piti hioa.

Tässä näkyy vähän alkuperäisiä maalikerroksia. Tuon uusimman, sinapinkellahtavan kerroksen alla oli kirkkaampi oranssi noissa uudemmissa kaapeissa, ja klassinen huonekaluturkoosi noissa vanhemmissa, sen kirkkaan oranssin alla.

 

Koska kevät on ollut kylmä ja sateinen, kaappeja on maalattu pienissä pätkissä tulevassa lastenhuoneessa. Hiotuissa kaapeissa oli aika lailla maalipölyä, sen pyyhkiminen pois kylmällä vedellä on ollut vähän haasteellista - ainut vesipiste kun on ollut keittiön purkamisen jälkeen kellarin pesukoneliitäntä. Maalaamisen lisäksi erityisesti vanha tiskikaappi vaatii vähän levytystä - tuo iso kolo alahyllyssä on ollut kaasupulloa varten. Lisäksi olen opetellut kittaamaan; pienet kolot eivät haittaa, mutta isompia koloja ja säleille rikkoutuneita pintoja olen korjaillut.

 Tällä hetkellä kaikki kaapit ja ovet on maalattu sävytetyllä tartuntamaalilla (Otex). Seuraavaksi sitten pintamaali (Empire) päälle, ainakin kahteen kertaan. Sävy on Tikkurilan Perinnevärit-värikartasta: "Käytetty pää- ja koristevärinä 1800-luvun lopulla."  No, rintsikat tehtiin vähän tuon ajan jälkeen, mutta tykkäsin sävystä ja sopii (ainakin mun mielestä) tuleviin tapetteihin.



P. S. En oikein hallitse vielä tätä julkaisualustaa, näiden kuvien kanssa on toistaiseksi hiukan haasteita. Yritän opetella paremmin tässä jossain välissä.