Joulu, mikä ihana tekosyy

Miten ikinä saisimme mitään aikaan, ellei olisi juhlia? Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että tehokkain keino saada itsensä siivoamaan on kutsua vieraita. Uhkailu ja lahjonta tehoaa näemmä aikuiseenkin,vaikka sen tekisikin itse. En varmaankaan ole ihan hirveästi pielessä, jos arvelen, että suurin osa remonteista valmistuu joulukuussa. Tai “valmistuu”. Ihmisillä on yleensä aika kova tarve saada jouluksi koti kuntoon. Joulu, tuo ihmisten ultimaattinen dead line. Mutta onhan se, ihan vilpittömästikin, kiva saada olla jouluna sitä pahinta angstia remontista tai remonteista.


Olemme päässeet viime viikkoina siihen vaiheeseen, että iso olkkari on kokonaan valmis, ja pikkukammaristakin puuttuu vain pistorasiat – ja ne kuuluisat listat. Onneksi sentään vain jalkalistat. Tämän seurauksena on ollut viimein pakko käydä niitä viimeisiä ja ensimmäisiä ja keskimmäisiä muuttolaatikoita läpi. Osa on sellaisia, joita on muutettu sellaisinaan ainakin kolme kertaa. Osassa on Kanervakummusta talteen laitettua tavaraa, osa äidin kuolinpesän jäämistöjä, osa Hemstugasta näiden reilun parin vuoden aikana tuotuja. Tässä vaiheessa, kun niitä laatikoita ja tavaroita on siirrellyt nurkasta ja kasasta toiseen, alan olla aika lähellä kylläisyyspistettä kaiken sen tavaran suhteen. Ei tarvitse edes muodikkaasti konmarittaa, riittää ihan vaan perustuskailu siitä, että mihin ihmeeseen minä kaiken tämän laitan.



Selkäytimeeni on tatuoitu, että hyvää ja käyttökelpoista tavaraa ei heitetä pois.Olen vielä sitä sukupolvea (ja kulttuuriperimää), joka kantaa pula-ajan taakkaa vanhempien ja isovanhempien esimerkin ja opetuksen kautta, ja on oppinut säästämään kaikkea mahdollista, “sitä voi vielä tarvita johonkin”. En sentään (enää) säästä margariinirasioita tai viilipurkkeja, mutta erilaiset ehjät ja (ainakin periaatteessa) toimivat asiat tuottavat tuskaa. Yksittäiset käyttämättömät ruuvit, kankaanpalat, sopivankokoiset pahvilaatikot, puoliksi käytetyt paperilehtiöt, lasten roolivaatteiksi kelpaavat hupsut asusteet, ehjät köydenpätkät. Niiden kierrätys ja niistä eroon hankkiutuminen tuottaa tuskaa. “Entä jos vielä tarvitsenkin? Tästä voisi tehdä vaikka mitä!” Tämä tämänhetkinen sotkutuska ja vellova kaaos onneksi antoivat riittävästi motivaatiota tyhjentää laatikoita sopiviin kierrätyslaatikoihin. Ja myös roskiin, tosin onneksi vähemmässä määrin. Toinen vaihtoehto on ruveta luokanopettajaksi tai lastentarhanopettajaksi ja upottaa kaikki kelvollinen askarteluihin.


Erityinen, haastetta aiheuttava tavararyhmä on erilaiset muistokyllästetyt asiat. Monia näistä tarkastelin, tai ainakin yritin tarkastella, uusin ja melko kriittisin silmin. Mitä ne muistot oikeasti ovat, ovatko ne olemassa myös ilman näitä tavaroita? Säilytänkö näitä asioita vain sen vuoksi, että olen aiemminkin niitä säilyttänyt, ja ne muistot ovatkin tavallaan vain säilyttämisen muistoja? Päädyin kierrättämään opiskeluvuosien alusta asti periytyvien yli 20 taskukalenterin selkämyskierteet metallinkeräykseen – uuninpesän kautta. Useamman muuton tehneenä ne ehkä olivat jo palvelleet tarkoitustaan riittävästi. Olihan niissä paljon menneisyyttä, merkittyjä työvuoroja, tenttejä, tapaamisia, leffailtoja, kurssinaloituksia, mutta lopulta vain selasin niitä hellästi hetken ja heitin sitten uuninkylkiä lämmittämään. En ole katunut.


Laatikkovuoresta päätyi lopulta aika suuri osa poistoon, osa hyllyille ja muuten arkiseen ja juhlakäyttöön, ja pienen pieni määrä jäi vielä muistolaatikkoon. Helpotuksekseni myös puoliso poisti varastoistaan suurimman osan hamstratuista asioista, lähinnä SER-keräykseen. Yhtäkkiä meillä olikin tyhjä lattiapinta ja tasot, ja viime sunnuntaina saatiin lattiat imuroitua ja pestyä ja puhtaat matot lattiaan. Oli vähän pakkokin, olin kutsunut itsenäisyyspäiväksi  ihmisiä kylään. Suomi 100 on ihan riittävä aihe juhlaan ystävien kanssa, mutta tarkoituksellisesti en etsinyt juhlia, vaan kutsuin ihmiset meille – että saisin riittävän motivaation raivata ja siivota kodin valmiiksi. Valmista tuli, vaikkakin vähän kompuroiden (älkääkä kertoko kenellekään, että ikkunat ovat vielä ruokottaman likaiset). Ja suurin työ on nyt tehty, jouluna meillä on koko koti käytössä. Mutta ei puhuta mitään niistä laatikoista, jotka ovat vielä pihalla pressuvarastossa ja kellarissa. Kyllä mä. Ihan kohta.

P.S. Vintinraput, mikä oiva paikka säilöä kaikkea ylimääräistä "väliaikaisesti".

VRR* 5: Tapetointi, osa 1

Joskus läheisimpienkin ihmisten kanssa voi olla harvinaisen eri mieltä joistain asioista. Tässä hiljattain juttelin rakkaan ja läheisen, vanhaa taloa remontoivan ihmisen (enkä tällä kertaa tarkoita puolisoa) kanssa meidän ja heidän remontista. Olen jo aiemmin kiistellyt saman ihmisen kanssa siitä, pitääkö puu olla lakattua vai maalattua. Siihen, tai mihinkään muuhun tyyliasiaan ei tietenkään ole yhtä oikeaa vastausta tai ratkaisua. Rakenneasiat toki täytyy olla kunnossa, mutta muuten jokainen tehköön omaa kotiaan oman makunsa mukaan. Joka tapauksessa, tulipa taas kiisteltyä näistä pintaratkaisuista. Tämän kyseisen läheisen ihmisen mielestä tapetin käyttö on mielikuvituksetonta, ja maalattu seinä on paljon parempi ja tyylikkäämpi ratkaisu. No, itsehän olen tietenkin täsmälleen päinvastaista mieltä.



Rakastan tapetteja! Ehkä se johtuu siitä, että lapsuuden kodissa oli vain maalatut lastulevyseinät, olkoonkin että niissä oli reippaasti väriä. Tai ehkä siitä, että olen nähnyt niin paljon koteja, joissa on valkoiset seinät. Ehkä tapetoitu seinä muistuttaa minua alitajuisesti jostain hyvistä lapsuusmuistoista, tai kenties niistä kirjaelämyksistä, joissa tarinoiden sankarit asuivat hirsitaloissa ja kivilinnoissa, joiden kylmät seinät oli peitetty suurilla seinäkankailla. Oli syy mikä vaan, omaa silmää ja sielua miellyttää tapetoitu seinä. Riippuu toki tapetista, mutta yleensä tapetti tekee seinästä ja huoneesta elävämmän. Vähemmän tyhjän, vähemmän tylsän.


Myönnetään, ruma tapetti voi vaikuttaa ihan päin vastoin. Hemstugan makkarissa oli pitkään kammottava 90-lukuinen, mintunvihreä, tylsä tapetti ja vielä kammottavampi lilan sävyinen, leveä ruusuboordi. Oli melkoisen tyydyttävää repiä sitä irti, kun remontoimme makkarin muutaman vuoden asumisen jälkeen. Aamut olivat huomattavasti miellyttävämpiä sen jälkeen, kun ysärikammotus oli vaihtunut viehkeään Tapettitalon Metsätähti-tapettiin. Hemstugan keittiössäkin aloin viihtyä heti paremmin, kun vastaavanlainen ysäritapetti oli vaihtunut ihastuttavaan, keltaiseen Tapettitalon 60-luvun malliin.


Hemstugasta viisastuneena kävelin Tapettitaloon samalla viikolla kun pankki oli myöntänyt lainan Kanervakummun ostamiseen ja remontoimiseen. Ensimmäisellä kerralla sain mukaan nipun vaihtoehtoja. Toisella kerralla astuin sisään päätösten ja ystävän kanssa. Onneksi otin ystävän mukaan, ja onneksi mielipiteen muuttaminen ei tässä tapauksessa ole laattatektoniikkaan verrattava asia. Osa päätöksistä oli nopeita ja helppoja, toisten kanssa täytyi pohtia ja selata ja miettiä pitkään ja hartaasti. Lopulta kuitenkin oli kaikkien huoneiden tapetit valittu ja tilattu. Tapettitalon henkilökunta osaa laskea hyvin tapetin menekin, vaikka meilläkin kaikkien huoneiden kaikki seinät ovat jollain tavalla rikkonaisia ja/tai epäsymmetrisiä ikkunoiden, ovien ja vinojen kattojen vuoksi. Lainatili sanoi viuuuuuhhh ja humps, mutta eipähän ole jäänyt yhdenkään huoneen remontti kesken tapetinpuutteen vuoksi.


Vasta kun tapetit oli jo tilattu, huomasin, että olin tullut valinneeksi kaikkiin huoneisiin kasviaiheiset tapetit. Tai no, vintin rappukäytävässä on simpukkakuviota, mutta muut ovat kasveja, enemmän tai vähemmän tyyliteltynä. Keittiöön valitsin saman tapetin kuin Hemstugan keittiöön. Totesin, että jos vielä kuuden vuoden jälkeen jaksan ihastella tapettia lähes päivittäin, ehkä se on hyvä valinta. Enkä ole katunut, pidän edelleen ihanasta, keltaisesta 60-lukuisesta kukkakuosista. Lapset saivat valita omiin ja yhteiseen huoneeseensa viidestä vaihtoehdosta. Ne kaksi hylättyä vaihtoehtoa eivät muuten olleet kasviaiheisia! Makkariin valitsin varsin hillityn kuosin, näin jälkikäteen olisi voinut olla vähän voimakkaampikin, mutta ei tuo valituksi tullut tammenlehväkään huono ole. Täytyy vain laittaa taulut ja muut paikoilleen vähän elävöittämään huonetta.


Tapetointi itsessään ei ole vaikeaa. Taannoin opiskelija-aikoina sain vuokraemännältä luvan tapetoida asunnon omalla kustannuksella. Ostin alennuksesta halpaa paperitapettia, ja vasta sitten mietin, mitenköhän tämä tehtiinkään. Onneksi kaksi opiskelukaveria riensivät avuksi, ja kolmeen naiseen saimme kämpän tapetoitua. Mittaus, vuodan leikkaus, liisteriä, vuota seinään. Ei sen kummempaa.


Se opiskelijakämpän tapetti oli sellaista, mitä ei tarvinnut kohdistaa. Kanervakummun kaikki tapetit ovat kohdistettavia, eivätkä suinkaan siitä helpoimmasta päästä. En ollut vielä aiemmin tapetoinut kuin parilla melko helposti kohdistettavalla tapetilla, joten halusin vähän harjoitella ensin. Onneksi oli sivuvintistä tehty varastohuone, jonka seinät olivat tyhjät. Jyrkästi vinot seinät, neljä nurkkaa ja yksi oviaukko ja yksi ulkonevan nurkan tekevä komeron takaseinä – siinä oli riittävästi harjoitushaastetta. Harjoitteluunkin käytin Tapettitalon tapettia, joka oli hankittu Hemstugan olohuonetta varten. Se ei oikein passannut Kanervakummun huoneisiin, joten kalliista hinnasta huolimatta nyhräsin Niittynätkelmä-tapettia varaston iloksi. Ei se täydellisesti mennyt, mutta tulipahan testattua kulmia ja muita haasteita, ja sitä kohdistamista. Eikä toisaalta tarvinnut kovin paljoa stressata, kun tiesin, että varasto tulee kuitenkin täyteen hyllyjä ja laatikoita. Epäonnistuminen oli sallittu osa harjoittelua. Samanlainen, vaatehuoneeksi tehty sivuvintti tapetoitiin myös, Hemstugan remontista ylijääneillä rullanlopuilla Metsätähti- ja Palapeli-tapetteja. Eivät ehkä kaikkein parhaiten yhteensopivia, mutta vaatehuoneessa ihan riittävän hyvät ja ilahduttavat kuosit.


Kaikki Kanervakummun huoneet tapetoitiin valmisliisterijauheella. En halunnut käyttää valmiita liistereitä tai varsinkaan liimoja muoviämpäreissä; ne ovat kalliita ja epäekologisia (astiat, kuljetetaan lähes pelkkää vettä jne). Kotimainen Kiilto tekee perinteistä tärkkelysliisteriä pahvipakkauksessa, jossa on tärkkelyksen lisäksi vain homeenestoainetta. Vaikka yleensä tykkäänkin tehdä asioita itse ja alusta asti, en kuitenkaan edes harkinnut tekeväni itse vehnäjauhosta keitettävää liisteriä. Useammasta some-ryhmästä olen lukenut monien hyviä kokemuksia ja kommentteja helppoudesta, mutta en silti oikein jaksanut innostua. Kannattaa kuitenkin varmasti kokeilla jos asia kiinnostaa, on kuitenkin perinteinen ja hyväksi todettu liisteri. Kaikki tapetit ovat perinteisiä paperitapetteja, ja niihin tulisi aina käyttää joka tapauksessa tärkkelysliisteriä, ei uusia tapettiliimoja.


Tapetointi sinänsä ei siis ole mitään tähtitiedettä, tapetti, liisteriä, seinään. Yllättävän usein törmää ennakko-oletuksiin, että se on ihan hirveän vaikeaa ja hankalaa. No, lähtökohtaisesti ei ole vaikeaa, mutta voi se joskus aika hermojaraastavaakin olla. Kanervakummussa pääsi myös testaamaan useampaa eri seinärakennetta. Keittiössä ja lasten makuusopeissa (ja varastossa) on kipsilevyseinät, molemmissa kammareissa on pinkopahvit, vintinrapussa ja lastenhuoneessa käsittelemättömät halltex-seinät ja meidän makkarissa tapetoidut halltexit. Kaikki vähän erilaisia ja kaikissa omat juttunsa. Suurin haaste on tulla toimeen vanhan talon nurkkien ja vinouksien kanssa. Ainoastaan taaratut, uudet kipsilevyseinät olivat suorat, muut eivät. Mitä rikkonaisemmat seinät, sitä helpommin tapetti alkaa myös mennä vähän vinoon, vaikka kuinka käyttäisi vatupassia. Sitten pitää vain päättää, missä kohtaa sauman taas oikaisee. Täydellistä saa aikaan melko harvoin, mutta täydellisen näköistä jo useammin.

En näköjään päässyt alkua pidemmälle, täytynee kirjoittaa toinenkin tapetointijuttu ennen kuin ehdin unohtaa kaikki jipot ja kikat, mitä tuli keksittyä kymmenen huoneen tai tilan tapetoinnin aikana.  



* VRR = virallinen remonttiraportti

Kerroksia

Tämä meidän rakas Kanervakumpu on isovanhempieni rakentama. Vietin tässä talossa hyvin paljon aikaa lapsena, alle kouluikäisestä lukiolaiseksi asti. Viikonloppuja ja lomia, joskus saatoin olla monta viikkoa kesälomasta Kanervakummussa. Sitten pappa kuoli, ja mammakin vietiin pian sen jälkeen vanhainkotiin. Minä opiskelin, tein töitä ja tein kaikkea sitä mitä sellaiset parikymmpiset tekevät. Kanervakumpu oli tyhjillään, jonkinlaisessa puolihoidossa, 17 vuotta.

Remontti on jo hyvässä vaiheessa, varsinaiset asuinkerrokset valmistuvat (no, pääosiltaan) jouluksi tai ehkä jopa jo hyvissä ajoin ennen joulua. Edelleen keskeneräinen keittiö on ollut käyttökunnossa jo kohta kaksi vuotta, yläkerran huoneet ja varastotilat yli vuoden. Vaikka tämä jatkuvan keskeneräisyyden keskellä eläminen rasittaa ainakin alitajuisesti koko ajan, on Kanervakumpu ollut heti muutosta asti minulle se oikea Koti. Sen tuttuus, kaikki ne lämpimät ja rakkaat muistot, joiden päälle nykyinen oma elämä on ollut helppo sujauttaa, kaikki ne ovat juurruttaneet minut tänne vahvemmin kuin koskaan ennen minnekään muualle.

Tämä paikka ei ole enää se, mikä se oli minun lapsuudessani. Nykyinen Kanervakumpu on meidän näköisemme, väreiltään ja ratkaisuiltaan, puutarhaa myöten. Kun aamuisin tulen alakertaan, menen omaan keittiööni, sytytän tulen uudenuutukaiseen hellaani, ja laitan puurokattilan ja mutteripannun kiehumaan. Mutta sitten, kun tulen ulkoa aamun lehteä hakemasta, puuhellan ja talon tuoksu ja tuttu ovenkahva kadottavat 30 vuotta elämää, ja olen taas 11-vuotias, ja tulen keittiöön, missä mammalla on tuli hellassa, kahvi jäähtyy hellan reunalla ja pappa kuuntelee radiosta uutisia.

Toisinaan, tulessani vintistä raput alas, oikea käteni hapuilee seinää oven vieressä, sähkötaulun alla, painaakseen valokatkaisijaa. Katkaisijaa ei kuitenkaan enää ole, rappusissa on liiketunnistimella ohjattu valaisin. Ne sadat kerrat, kun menneinä vuosina olen juossut raput alas ja ohi mennessäni sammuttanut valot, ovat jättäneet yhä esiin pyrkivät muiston lihaksiini.

Aamulla herätessä ja nukkumaan mennessä katselen makkarin seinältä puiden varjoja, ja taivasta ikkunan ja puiden takana. Makaan omassa 80-luvun tuunatussa parisängyssä, mutta samaan aikaan olen mamman ja papan “rakosessa”, kahden vierekkäisen, kapean sängyn rakoon asetellun lakanamakkaran päällä, pitsilakana täkin päälle käännettynä.

Pihan valtavat, vanhat kuuset ja koivut on jo muutama vuosi sitten kaadettu, mutta vielä pystyn pihalla kävellessäni näkemään niiden varjon, ja maassa niiden suuret juuret, ja koivujen pähkylähedelmät rappusilla ja pihan hiekalla. Alapihalla on uusi, suuri pyykkiteline, mutta näen vielä silmissäni vanhan pyykkinarun kahden suuren männyn väliin pingotettuna, pitsilakanoiden painosta kaartuneena.

Saunan uusia lauteita tai seinäpaneeleita ei ole vielä kertaakaan pesty. Vesipadan tilalla on suihku, ja lauteiden kokoa ja muotoakin on muutettu. Löylyssä istuessani muistan, miten korkeilta lauteet joskus tuntuivat, ja miten tummat seinät ja lattiarallit olivat. Saunan eteisessä ei ollut silloin naulakkoa, mutta samaan vohvelikankaiseen, luumukuvioiseen pyyhkeeseen kuivaan itseni saunan jälkeen.

Keittiön nurkkakaappi on purettu ja rakennettu uudestaan kapeampana. Sisällä on puusepän tekemät hienot vedettävät hyllyt, joissa on vain ruokatavaroita. Usein kuitenkin kaapin oven avatessani odotan näkeväni pöytäliinoja, taskulampun, leivinpaperia, isoja kattiloita – ja sen pienen rottinkisen korin ylähyllyllä, missä mamma piti DaCapo-patukoita.

Joka päivä, tämän meidän kiireen arjen keskellä, on olemassa tämä mun nykyinen elämä, sen ihmiset ja asiat ja huonekalut ja ruuat ja kännykät ja läppärit. Samaan aikaan, aina häilähtäen, on olemassa kuin takaa kuultavana lasilevynä, kaiken päällä ja takana ja alla se onnellinen lapsuus tässä talossa, sen ihmiset ja esineet, ruuat ja TV-ohjelmat. Ja ne kaksi rakasta ihmistä, joita ei enää ole, mutta jotka silti aina ovat.

Riittämättömyys on maailman palkka

Hupsista. Vuosi meni, tai ainakin melkein. Elämä ei toki pysähtynyt, tosin siltä se melkein tuntui. Kirjoittelin tässä välissä täällä näistä ihan oman elämän asioista, ongelmista ja niihin löytyneistä ratkaisuista. Sanottakoon tässä lyhyesti, että olin väsynyt, paljon väsyneempi kuin luulin, ja pitkän taistelun jälkeen sain lopulta apua. Edelleen kärsin yli kymmenen vuoden univajeen aiheuttamista ongelmista, mutta nyt sentään olen toipumassa. Tässä välissä olen ehtinyt ruoskia itseäni saamattomaksi ja laiskaksi ja huonoksi. Nyt pitää vain hyväksyä, että olen väsynyt ja toipilas, enkä nyt vaan pysty kaikkeen siihen mihin haluaisin.

Marja- ja sieniaika ja puutarhan satoaika on parhaimmillaan, mutta mun elämästäni valuu tällä hetkellä kaikki aika johonkin maailmankaikkeuden syövereihin. Tai no, eipä siihen vaadita kuin uusi työ ja samaan aikaan alkaneet täydennysopinnot. Ei ole kauheasti tarvinnut miettiä remonttia tai säilömistä tai yhtään mitään, paitsi ohimennen haikeudella ja lievällä ärtymyksellä. Onneksi sentään on lasten harrastuksia, joiden odotusaikana voi tehdä opintojuttuja tai sitten vaikka lopultakin päivittää pysähtynyttä blogia. Elokuun alussa tuntui, että juoksin kilometrin kärryjen perässä, nyt sentään olen saanut toisen käden kahvalle ja toisen jalan astinlaudalle. Jospa jouluun mennessä pääsisin ihan kärryille asti ja saanut elämän palaset paremmin järjestykseen ja ajan hallintaan. Rästissä olevien, hoidettavien lista pysyy pitkänä, mutta sentään lyhenee koko ajan pikkuisen. Tai ei ainakaan enää pitene. Toivottavasti.



Kanervakumpuun kuuluu sinänsä ihan hyvää. Onneksi meidän elämässä on ihmisiä, jotka auttavat. Viime jouluksi saatiin pikkukammari suunnilleen valmiiksi, ja elokuussa lopulta sinne myös ainakin osa sähköistä. Isompikin olohuone on jo voiton puolella, tähdätään jouluksi valmiiksi. Tällä hetkellä en odota mitään muuta niin paljon kuin sitä, että pääsen laittamaan lopultakin tavarat ja huonekalut lopullisille paikoilleen! Kellari on vielä ihan vaiheessa, mutta varsinaiset asuinkerrokset alkavat olla siinä kunnossa, että kaapit ja komerot ja hyllyt pitäisi saada ihan asuttavan kodin näköiseksi. Haaveilen siitä päivästä, jolloin lattioilla ja pöydillä ei ole kirja- ja tavarakasoja odottamassa sitä kirjahyllyä, tai sitä, että kaappitila vapautuu oikeaan käyttöön. Ja että varsinaisissa asuintiloissa ei ajelehtisi enää maalipurkkeja, hiekkapaperin riekaleita, sähköjohdon palasia, työkaluja ja jatkotikkaita.

Olen aina halunnut tehdä asiat hyvin, en ketään muuta varten, vaan omasta sisäisestä palosta nähdä mahdollisimman hyvin omin käsin tehty työ, oppia mahdollisimman paljon, nähdä, miten omin käsin saan vielä siistimpää ja kauniimpaa jälkeä. Tämän viimeisen kahden vuoden aikana, ja varsinkin tämän alkaneen syksyn aikana on ollut pakko oppia olemaan “vain” riittävän hyvä. Tavoitteena on nyt olla tässä uudessa työssä tämän talven ajan riittävän hyvä, tavoitellaan sitä hyvää suoritusta sitten vuoden päästä. Opinnoissakin riittävän hyvä on riittävä – vaikka olisikin kiva syventyä enemmän, osata enemmän, oppia enemmän, niin nyt täytyy keskittyä siihen, että opinnot tulevat valmiiksi, sillä tasolla, mikä riittää oppilaitokselle.

Remontissakin on tilanteita, missä riittävän hyvä on ihan ok. Salaojittavien eristelevyjen kiinnitysten ei tarvitse olla ihan keskellä ja symmetrisesti; mitä väliä sillä siellä maan sisällä on. Keittiön pysyvien kaappien takana ei tarvitse olla tapettia. Suurimmaksi osaksi haluan tehdä kuitenkin Kanervakummun remonttia mahdollisimman hyvin. Senpä tähden niin moni asia on vielä tekemättä, en halua tinkiä laadusta vain sen vuoksi, että on kiire saada tavarat paikoilleen. En halua laittaa nopsaa ja näppärää laminaattia vain siksi, että saisin heti lattian valmiiksi – odotan mieluummin, että on aikaa ja voimia nysvätä vanha lattia esiin.


Vaikka pinot ja kasat ja sotku ja keskeneräisyys on rasittavaa ja

ärsyttävää, siedän mieluummin sitä kuin teen ei-mieluisia pikaratkaisuja. Tätä on tullut aika paljon ajateltua viime aikoina, kun kahden vuoden remppaelämän jälkeen alkaa jo tosissaan vähän nyppiä (tai no, jos lasketaan mukaan Hemstuga, niin onhan sitä remonttia jatkunut jo kymmenen vuotta). Siinä mielentilassa kun sitten sattuu selaamaan somesta ihmisten kauniita ja järjestettyjä vanhoja taloja, joissa räsymatot on suorassa ja viltti kivasti sohvalla ja ihminen istuu teekuppi kädessä nojatuolissa lukemassa kirjaa pönttöuunin tulen loimussa - tiedättehän ne kuvat – tekee mieli heitellä kaikki romut ja tavarat pihalle ja kirkua. Ennen juhannusta jaoin vastineeksi kuvan Kanervakummun lasikuistista, mikä oli täynnä romua, että joopa joo, enpä sitten siivonnut juhannukseksi. Ihmisten “Mä niin tiedän” –kommenteista ja jostain juhannustaiasta sain kuitenkin sen verran mystistä energiaa, että kuisti tuli juhannukseksi raivatuksi, ja monta kivaa hetkeä tuli vietettyä kesällä kuistilla. Ihanat aamukahvit ihan rauhassa, ihan omalla lasikuistilla. Jopa yksi ihana illanvietto, sateen ropistessa, kynttilöiden valaistessa. Myönnettäköön, taas sinne kuistille on kertynyt tavaraa, kun äidin jäämistöjä ajautui vielä lisää meille. Mutta viimeistään ensi kesäksi nekin on sieltä lajiteltu pois.

Jospa tää taas tästä. Jatkoa seuraa.






P.S. Ne lattiat muuten on nyt nysvätty, lopultakin, viime talven ja kesän aikana.