Pyykkihuoltoa

Rintamamiestalot ovat ihania. Jos eivät olisi niin monella tavalla kertakaikkisen mahtavia taloja, en varmaankaan asuisi sellaisessa. En ainakaan pyykkihuoltopäivinä.

Rintamiestaloissa tilat ovat yleensä ainakin kahdessa, ja useimmissa ainakin osittain kolmessa kerroksessa. Makuuhuoneet ja vaatesäilytys yleensä ylimmässä, ja pesutilat kellarissa, samoin pesukone. On tietenkin muitakin vaihtoehtoja, pesukone voi olla vaikka keittiössä ensimmäisessä kerroksessa, tai kaikki tai osa vaatesäilytyksestä ensimmäisessä kerroksessa, kuten Hemstugassa on. Oli miten tahansa, yleensä aina rintamamiestaloissa joutuu kuskaamaan sitä pyykkiä ainakin yhden, useimmiten kaksi kerrosta. Likaiset pitäisi saada pesuun, puhtaat pesusta kuivumaan ja kuivat pyykit takaisin vaatehuoneeseen tai –kaappiin. Pahimmillaan likaisia pyykkejä lojuu lattioilla ja erityisesti rappusissa (vintin ja kellarin), ja puhdaspyykkikoreja ja kasoja ajelehtii pöydillä, rappusissa, sohvilla ja ties missä.

Hemstugassa oli (tai on edelleenkin) ensimmäiseen kerrokseen, entiseen makuualkoviin rakennettu isohko vessa, missä oli suihku. “Ylimääräiseen” tilaan oli rakennettu koko huoneen korkuiset, peiliovelliset vaatekaapit. Meidän vanhempien vaatteet ja liinavaatteet olivat näissä kaapeissa, lasten vaatteet yläkerrassa lipastoissa. Ensimmäisen kerroksen vessassa oli likapyykkikori, ja pesukone oli  kellarissa. Vaatehuolto sujui kohtalaisen näppärästi, likaiset vaatteet oli helppo heittää pyykkikoppaan suihkuun mennessä ja koppa kellariin kun pyykkikone piti ladata. Puhtaat vaatteet tuli yleensä viikattua olohuoneen sohvalla ohjelmia katsellessa, siitä oli näppärä laittaa aikuisten vaatteet suoraan kaappiin ja ottaa yläkertaan menevät nukkumaan mennessä mukaan. Jos muisti. Tai viitsi.

Kanervakummun ensimmäisen kerroksen vessa on mallia pikkiriikkinen, siellä ei siis ole suihkua eikä tilaa likavaatekopalle, pesukoneesta puhumattakaan. Ensimmäisen kerroksen pikkukamarin seinäkaapeissa ovat kaikki liinavaatteet, ja kaikkien perheenjäsenten vaatteita säilytetään yläkerrassa (täällä juttu meidän vaatehuoneesta) ja pesukone on kellarissa. Tyypillistä, ja vähän hankalaa. Naamakirjan Rintamamiestalo-ryhmässä pohdittiin jokin aika sitten pyykkikuilun mahdollisuutta ja toteutusratsuja yläkerrasta kellariin, mutta ihan vielä en ole valmis puhkomaan lattioita. Onneksi (tai no, miten sen nyt ottaa) meidän ensimmäiset kuukaudet olivat kaoottista huoneesta toiseen siirtymistä, ja tavarat ja vaatteet olivat milloin missäkin – oli hyvää aikaa miettiä erilaisia ratkaisuja pyykkiralliin. Vähän niin kuin joskus puistoihin rakennetaan soratiet vasta sen jälkeen kun tiedetään polkujen perusteella mistä ihmiset kulkevat, seurailin likapyykkien kertymistä likapyykkikorien sijoittelu mielessäni.

Yksi ratkaisuista oli laittaa likapyykkikori yläkertaan, likapyykin purkautumisalueelle. En halunnut sitä mihinkään näkyville töröttämään, joten se sijoitettiin yläkerran varastoon. Melko hyvin lapsetkin ovat oppineet viemään likaiset vaatteet sinne, ja itsekin tulee laitettua vaatteet sinne, viimeistään seuraavana aamuna. Likapyykkikoppa on jämäkkää muovia, eikä kovin suuri, joten se on helppo kantaa kellariin – ainakin, jos se ei ole ehtinyt kerätä pyykkiä vuoreksi asti. Sitäkin kyllä tapahtuu. Aika usein.

Pyykkiä tulee muualtakin kuin yläkerrasta. Tässä tämän kaiken kaaoksen keskellä keittiöstä ja pikkuvessasta tuleva pyyhepyykki ja satunnaiset lasten olohuoneeseen jääneet vaatteet kasautuivat epämääräiseksi mytyksi eteiseen, kellarin oven eteen. Niitä ei kukaan koskaan jaksanut lähteä viemään yläkertaan pyykkikoppaan, eikä varsinkaan sinne kellariin asti. Pahimmillaan eteisen pyykkimytty oli päiväkausia lattialla nuhjaantumassa ja erilaisia huonousajatuksia aiheuttamassa. Lopulta ratkaisin ongelman laittamalla kellarin rappujen yläosaan toisen pyykkikopan. Siihen voi nyt sitten heitellä ensimmäisestä kerroksesta kertyvän pyykin. Paikka on nyt vähän ahdas, isoimman tilan portaiden mutkapaikassa vie kompostikuivikkeen saavi. Tarkoituksena olisi löytää pyykille jokin vähän nätimpi ja pienempi koppa, tuossa paikassa pyykkikopan ei tarvitse olla niin iso kuin yläkerrassa.

Kellarin vessasta pitänee kirjoittaa ihan oma juttunsa, mutta esitellään sitä tässä kohtaa pyykkisysteemien verran. Kanervakummun kylmävinteistä löytyi useampi vanha pärekoppa, ja ne pääsivät takaisin pyykkikäyttöön. Niiden lisäksi käytössä on myös vanha Orthexin pesusaavi ja emalivati. Nyt kaiken pyykin saa lajiteltua: kirjavat (vaaleat), tummat, lakanat (90°), pyyhkeet (60°), villapyykki ja pesupussin vaativat asiat. Tällä järjestelyllä yhtään  pyykinpesuvahinkoja ei ole vielä tapahtunut. Menisihän tuo pyykki tietysti pienempäänkin tilaan, mutta kun tuolla vessassa nyt on tilaa, niin olen ollut tyytyväinen kunnolliseen lajitteluun. Vanhan, muovisen pyykkikopan kantokahvat olivat osittain murtuneet irti, eikä sillä enää voi kantaa pyykkiä ulos kuten isoäiti aikoinaan, mutta se kelpaa oikein hyvin vielä pesuaineiden säilytyspaikaksi.


Olen ollut tyytyväinen tähän pyykkijärjestelyyn. Likapyykkiä ei ole pahemmin ajelehtinut rappusissa tai muuallakaan väärissä paikoissa – yhden rakkauspakkauksen sänkyä ja sen alusta lukuun ottamatta. Joskus kuopus ei saa varastohuoneen ovea auki, ja silloin likapyykkiä on myös yläkerran aulassa. Edelleenkin haastavinta meidän perheessä näyttää kuitenkin olevan se puhtaiden pyykkien viikkaaminen ja paikoilleen saaminen, täysiä puhdaspyykkikoppia on pahimmillaan kolme odottamassa. Siihen vaan ei taida olla oikotietä, vaikka sosiaalinen media esittelikin tässä hiljattain japanilaisen vaatekaapin, mikä viikkaa vaatteet laatikossa. Vaate sisään ja se tulee viikattuna ulos. Sekään ei poista sitä vaivaa, että se pitäisi laittaa vielä sinne kaappiin oikealle paikalle... Rintamamiestalo tai muu talo, mieluiten ulkoistaisin pyykkien viikkaamisen ja kaappiin laittamisen
kotitontuille.

P.S. noita liikkuvia likapyykkikoreja on oikeasti kaksi, sininen ja valkoinen - ne vaan aika satunnaisesti vaihtavat paikkaa. Kuviin on päätynyt näköjään vain sininen.

P.P.S. Viimeisessä kuvassa on lajittelun ensimmäinen versio näkyvissä, laitoin sen vain koska tuo ihana Orthexin saavi näkyy siinä paremmin. Toisessa kuvassa on juuri näköjään ollut lakananvaihtopäivä...

Herukoiden kesytys, osa 3: myslipatukat

Kaikkina mehuntekovuosinani minua on harmittanut suunnattomasti viedä kompostiin kaikki se mehun tekemisestä jäävä mäski. Ajattelin aina kaikkea sitä kuoriosan kuitua ja niitä vitamiineja ja siementen rasvahappoja. En kuitenkaan tiennyt mitä tehdä happamalla, karkealla marjarouheella. Paitsi tänä vuonna.

Onneksi on terveysruoka- ja proteiinipatukkatrendi! Kauppojen hyllyt ovat täynnä erilaisia terveyspatukoita, olen itsekin ostanut erilaisia sokeroimattomia pähkinä-marjavalmisteita. Ne muistuivat mieleeni, kun katselin melkein täyttä 10 litran kattilallista marjamäskiä. Erilaisia myslipatukkareseptejä netistä selailtuani päädyin ostamaan erilaisia pähkinöitä ja hiutaleita, ja tein muutamia erilaisia sekoituksia. Perusreseptinä oli

Myslipatukat marjamäskistä

4 dl marjamäskiä
4 dl hiutaleita (kaura/ruis/4-viljan)
2 dl rouhittuja pähkinöitä (cashew/saksan/hassel/manteli)
0,5 dl kylmäpuristettua rypsiöljyä
1 dl hunajaa tai vaahterasiirappia

Kuumenna hunajaa öljyn kanssa kattilassa sen verran, että hunaja liukenee öljyyn helpommin sekoitettavaksi. Sekoita öljy-hunajaseos marjamäskiin, lisää kuivat aineet. Levitä massa leivinpaperin päälle uunipellille, taputtele käsin tai puukauhalla tiiviimmäksi. Paista 10-15 minuuttia n. 150 - 200 asteessa.
Oikea paistolämpötila ja –aika riippuu vähän aineksista; ensimmäinen pellillinen oli vähän turhan well done, ja loput paistoin n. 180 asteessa.



Tein noista raaka-aineista erilaisia yhdistelmiä ja sekoituksia. Kaurahiutaleet ja cashew ovat melko mietoja, ruishiutaleet ja saksanpähkinät taas selvästi voimakkaamman makuisia. Viimeisen satsin tein herkkupatukoita, joihin laitoin ruishiutaleita, kookoshiutaleita, vaahterasiirappia ja saksanpähkinöitä. Kokeilin lisäksi joihinkin annoksiin pellavarouhetta ja kuorimattomia hampunsiemeniä, mutta ne olivat omaan suuhuni turhan voimakkaan ja karvaan makuisia ainakin ilman kypsentämistä. Hunajaa tai siirappia olisi ehkä voinut lisätä vähän enemmänkin, mutta yritin nyt tehdä mahdollisimman terveellisiä välipaloja. Sokeroimaton omena- tai päärynäsose olisi myös varmaankin sopinut mukaan ja antanut lisää makeutta.



Pilkoin paistetun levyn pienehköiksi palasiksi, ja pakastin ne karkkirasioissa, pergamiinipaperia kerrosten välissä. Paistaminen varmaankin auttaa säilymisessä, mutta todennäköisesti palat homehtuvat silti melko nopeasti huoneenlämmössä, sen verran niissä on kosteutta ja lyhytketjuisia sokereita. Jääkaapissa näyttävät säilyvän noin viikon.  Olen nyt ottanut niitä sitten pakkasesta pala kerrallaan pienen välipalan tarpeeseen. Lasten mielestä patukat olivat vähän liian happamia, mutta oma suu tottui kyllä nopeasti. Marjamäskiä oli niin paljon, että pellillisiä tuli viisi – ja paloja yhteensä n. 190. Yhden patukan (vastaa kooltaan kaupasta saatavia raakapatukoita) hinnaksi tuli noin  25 senttiä, tosin en laskenut sähkönkulutusta mukaan. Selvästi halvempaa kuitenkin kuin ostopatukat, ja sokerin määrää pystyy itse säätelemään. Täytyy vain muistaa syödä kaikki sieltä pakastimesta ennen ensi vuoden elokuuta...


P. S. Se mehun käymismysteeri todennäköisesti ratkesi; syy lienee sähläämiseni säilöntäaineen kanssa. Musta-punaherukkamehu, missä muistin liottaa säilöntäaineen lämpimään veteen, on ihan kunnossa, vain vadelmamehu on hiukan käynyt. Onneksi ainakin vielä vain hiukan, eikä se vaikuta makuun. Täytyy vain toivoa, että käyminen pysähtyi, eikä jatku - räjähtelevät mehupullot kellarissa ei olisi kovin mukava yllätys.

VRR* 4: lattiasienen nousu ja tuho

Vihdokin saan kirjoittaa taas jotain remonttiin liittyvää! Ei muuten, mutta se tarkoittaa yleensä sitä, että jotain on valmistunut. Ainakin melkein. Ei meillä taida olla vielä yhden yhtä paikkaa sillä lailla oikeasti valmiina, ei tämä ruokakellarikaan. Tässä tapauksessa puuttuu “vain” sähköt, mutta niitä varten pitäisi porata tiiliseinään reikä, ja odottaa sähkömiestä, ja no. Niin ja ovikin on vielä kesken. Tiedättehän. Kirjoitan siis nyt, kun ollaan jo siinä “melkein, mutta” –vaiheessa. Ja hiukan viivytelläkseni, kirjoitan ensin koko Kanervakumpu-projektin suurimmasta ongelmasta, lattiasienestä.

Kanervakumpua ei ole onneksi missään vaiheessa isommin remontoitu, talo on suurimmaksi osaksi ihan tai lähes alkuperäiskunnossa. Rakenteet ovat hyvässä kunnossa, eikä homeesta tai muista ongelmista ole tietoakaan. Kellarissa ehti kuitenkin 18 asumattoman (peruslämpö-) vuoden aikana syntyä, kasvaa ja komeaksi muhia lattiasieni, tieteelliseltä nimeltään Serpula lacrymans. Se saapui taloon mitä ilmeisimmin maalattiaisen perunakellarin kautta, ja eleli pitkään ja paksusti hillokellarin puuhyllyillä ja perunakellarin ja hillokellarin välisellä ovella. Kosteutta se sai suoraan maaperästä ja tarvitsemaansa kalkkia kellarin betonilattiasta ja seinien rappauksesta. Se oli ehtinyt myös levitä maapohjan kautta perunakellarista seinän toiselle puolelle saunaan, missä se oli vasta pääsemässä vauhtiin seinäpaneelien kanssa, ja paljastui vasta kun tirkistelin saunan päällisin puolin kunnollisten paneelien taakse. Lattiasienen olemista helpotti suuresti ruokakellarin sijainti siinä talon kulmassa, minkä ohi ilmeisesti kaikki maaperän kosteus valuu rinnetontilla alaspäin. Kellari oli asumattomienkin vuosien aikana tarpeeksi lämmin, ja erityisesti tarpeeksi, muttei liian kostea, ja ruokaakin oli kellarin puisten varastohyllyjen muodossa yllin kyllin. Kanervakummun kellari oli siten varsinainen lattiasienen paratiisi. Onneksi asumattomina vuosina ruokakellarin ovea ei montakaan kertaa oltu avattu, joten itiöemien itiöt eivät olleet päässeet holtittomasti pölisemään ympäri taloa. Ruokakellarin betoni- ja tiiliseinät ja ehjänä pysynyt puuovi pitivät sienen eristyksissä. Toki, jos vuosia olisi kulunut vielä lisää, sieni olisi jossain vaiheessa väistämättä levinnyt myös ylempiin kerroksiin etsimään lisäruokaa. Onneksi nyt ei ehtinyt niin käydä.

Perikunta hoksasi onneksi kesällä 2014 tyhjentää ruokakellarin kaikesta “mädästä” puusta (mätää se ei tietenkään varsinaisesti ollut, koska kellari ei ollut hapetonta tilaa, puu oli tarkemmin ja oikeammin sanottuna lahoa), ja polttaa kaiken poisrevityn puun pihalla. Se ei vielä yksinään varsinaisesti hävittänyt lattiasientä, mutta varmasti haittasi sen kasvua merkittävästi ja ehkäisi mahdolliset pahemmat tuhot. Viime kevään (2015) tarkemmissa tarkistuksissa elävää lattiasientä löytyi ruokakellarin lisäksi myös saunasta vasta alkavana kasvustona ja vanhan autotallin halkopinosta, ja siitä näkyi myös jälkiä seinässä vanhan puisen varastokaapin kohdalla. Kaappi itsessään oli poltettu kellarihyllyjen kanssa samassa roviossa. Autotalliin lattiasieni oli kaikkein todennäköisimmin levinnyt itiöistä, kun sienen valtaamia kellarihyllyjä oli kuljetettu autotallin läpi pihalle poltettavaksi. Kasvupaikat olivat pistemäisiä, eikä selkeää kasvureittiä ollut näkyvissä missään.

Lattiasienen tappotalkoissa kaksiosaisesta ruokakellarista poistettiin muualle kellariin johtava ulompi ovi ja kellarihuoneiden välinen ovi sekä perunakellarin ikkuna karmeineen ja molemmat kynnykset. Kynnykset ja ovien ja ikkunan karmit oli alunperin kiinnitetty suoraan maanvaraiseen betonilattiaan ja tiiliseiniin, ja ne olivat kaikki aivan läpilahoja. Kynnykset pystyi repimään ihan sormilla pehmeinä säleinä irti. Perunakellarin ikkunankarmien kiinnitystappeja jouduttiin kaivelemaan seinän sisältä ruuvimeisselillä ja hohtimilla ja erilaisilla pihdeillä, mutta nekin kolot saatiin lopulta tyhjäksi kaikesta puuaineksesta. Hillokellarin puolella ikkuna karmeineen näytti puhtaalta, eikä sen ympärillä näkynyt jälkeäkään rihmastosta, joten annoimme sen olla, tiukan tarkkailun alla tietysti. Nyt, reilun vuoden jälkeen, näyttää tosiaan siltä, että ikkuna on ihan puhdas, eikä tarvitse pelätä lattiasienen leviävän siitä takaisin. Myös saunasta poistettiin vastaavalla tavalla kaikki puuaines ikkunankarmeja myöten, vaikkei tilanne siellä ollutkaan yhtä paha.

Puuaineksen poistamisen jälkeen koko kellarin ja saunan kaikki seinät kuumennettiin “tohottimella”. Kellarissa oli lisäksi alipaineistava ilmanpoisto, mutta sillä ei siinä vaiheessa ollut oikeastaan enää merkitystä, olihan lattiasieneltä poistettu kaikki ruoka (eli kaikki puuaines), ja vesi (rakennettu toimivat salaojat). Tästä huolimatta sekä kellarin että saunan puolelle ilmestyi uudelleen rihmastoa. Täytyy myöntää, että kun puolisko jonain elokuun iltahämärän hetkenä könysi kellarista saunan lattiaa piikkaamasta, ja sanoi että siellä seinässä on taas pieni uusi rihmastoläikkä, saatoin hiukan ylireagoida. Raksalampun loisteessa poltin rihmastoa kynttilänliekillä ja kaivoin käsin lattian alta paljastuneen hiekan joukosta ison möykyn vanhoja puunlehtiä ja vanhan sanomalehdenpalasen. Kylmäkellarin puolelta löytyi lattiahiekan alta vielä jotain vanhaa puuta. Todennäköisimmin rihmastoa oli käsittelystä huolimatta vielä jäänyt eloon, ja suoraan itiöemää pukkaavat kasvustot olivat epätoivoisen sienen viimeinen yritys levittää itiöitä, kuoleman uhatessa. Seuraavana päivänä jo vähän nauratti, ja järkeilin ammattilaisaivoillani, ettei mitään todellista hätää ollut.

Sinänsä ylireagointi lattiasienen kanssa ei useimmiten ole pahitteeksi. Lattiasieni, homeet, lahovauriot ja muut menevät usein ihmisiltä reippaasti sekaisin, ja virhekäsityksiä on paljon – jopa Kanervakumpua perikunnan puolesta katsomassa käynyt kiinteistövälittäjä oli vain todennut, että “ai, tuo on tuota vaaleaa, se ei ole vaarallista”. Väärin. Sukurauhan säilyttämiseksi en sentään alkanut kinata perikunnan kanssa, tiesin kuitenkin, mihin olin ryhtymässä.

Lattiasieni ON vaarallinen, mutta ei ihmiselle, se ei tuota mitään toksiineja tai muitakaan ns. homeoireita aiheuttavia yhdisteitä. Lattiasieni on vaarallinen itse talolle, pahempi kuin mikään muu lahottajasieni. Se ei onneksi ole voittamaton, mutta pitää ymmärtää mitä se on, ja mitä se ei ole, jotta siitä pääsee eroon. Lattiasienen menestyksen ja tuhovoiman salaisuus on sen kyky kuljettaa tarvitsemaansa kosteutta “mukanaan” mihin tahansa se kasvaakin. Muut lahottajasienet kasvavat vain märässä tai kosteassa puussa, ja ne kuolevat yleensä melko nopeasti jos kasvualusta kuivataan. Muut lahottajat eivät myöskään pysty tunkeutumaan terveeseen ja kuivaan puuhun, ja niiden aiheuttama laho rajautuu yleensä selvästi vain märkään puuhun. Lattiasieni sen sijaan pystyy kasvamaan tehokkaasti, koska se pystyy kuljettamaan rihmastoaan pitkin muita lajeja tehokkaammin ravintoa ja vettä kasvavalle rihmastolle. Se pystyy siis esimerkiksi kasvamaan betonilattian “yli” seuraavaan puiseen kohtaan, jos aikaa on tarpeeksi, ja rihmaston jossakin kohdassa on riittävästi kosteutta ja puuta ravinnoksi.

Kanervakummussa lattiasienen alkupiste oli maalattiaisessa, hyvin kosteassa kellarissa, missä lämpötila pysyi aina plussan puolella. Jos talo olisi ollut kokonaan hylätty, tai sitä ei oltaisi säännöllisesti käyty katsomassa, sieni olisi väistämättä jossain vaiheessa kasvanut yhtä tai useampaa reittiä pitkin yläkertaan, ja valloittanut lopulta koko talon. Olen nähnyt netin syövereissä pysäyttäviä kuvia lattiasienen valtaamista autiotaloista, missä sieni peittää keinutuolin ja sille jätetyn viltin, sohvan, sohvapöydän ja sille jääneet sanomalehdet, kaiken mahdollisen. Sellaisille taloille ei valitettavasti yleensä voi tehdä enää muuta kuin sytyttää tulitikun. Lattiasieni ei kuitenkaan ole läheskään aina kuolemantuomio, se on useimmiten poistettavissa ja talo pelastettavissa, kenties jopa ne epätoivoisimmankin näköiset kauhukammiot – tosin hinta saattaa nousta kovaksi. Joskus siihen vaaditaan useamman alimman hirsikerroksen ja lattioiden täydellinen uusiminen, joskus (kuten meillä) paljon vähemmän. Tärkeintä on 1) poistaa alkuperäinen liikakosteuden syy (Kanervakummussa tehtiin salaojat ja kellarin lattian alle kapillaarikatko) ja 2) poistaa ihan kaikki sienen valtaama puuaines, ja mielellään reilu (muttei liioitellun suuri) alue sen ympäriltä. Rihmaston reuna-alueet on onneksi yleensä helppo löytää, sieni ei kasva uusille alueille puuaineksen sisällä vaan päällä. Rihmastoa on puun sisällä vasta jos sitä on puun päällä, ei koskaan toisin päin. Sitä syystä uskalsin jättää toisen kellarin ikkunan paikoilleen. Yleensä lattiasienen kohdalla puhutaan myös tuulettumisen tärkeydestä, mutta tuuletus yksinään ei koskaan poista lattiasientä, eikä pelkkä huono tuuletus kasvata lattiasientä.

Lattiasieni ei ole “hometta”, eikä siis ole millään tavalla ihmisille vaarallinen. On hyvä kuitenkin muistaa, että jos kosteusvaurio on kasvattanut lattiasienen, myös muut lahottajat ja erilaiset kosteusvauriomikrobit, “homeet”, ovat myös mahdollisia – jos talossa on näkyvä kasvusto lattiasientä, pitää hälytyskellojen soida ja kovaa. Kanervakummussa onneksi oli vain lattiasientä, ei mitään merkkiä homeesta tai muista kosteusvaurio-ongelmista. Uskalsimme lähteä talon pelastusoperaatioon, koska lattiasieni on kuitenkin “vain” elävä olento, jonka saa oikeilla toimenpiteillä hävitettyä. Jos siis unelmiesi talossa on lattiasientä, ei talo välttämättä ole menetetty. Kunnollisella tilannekartoituksella ja oikeilla toimenpiteillä pelastaminen on yleensä ihan mahdollista.

tässä vielä hyvä ja tyhjentävä teksti lattiasienestä: http://www.tuuma.net/artikkelit/Lattiasieni.pdf


P.S. Pahin lattiasienikasvusto oli talossa ennen kuin edes ajattelimme talon ostamista, joten siitä ei ole kuvia. Oman lahopäisyyteni ja kameran toimintahärön vuoksi myöskään näistä meidän näkemistä kasvustoista ei ole käyttökelpoisia kuvia. Onneksi netti on pullollaan hyviä kuvia lattiasienestä.

* VRR = virallinen remonttiraportti

Herukoiden kesytys, osa 2: mehu

Johan on taas huisketta, vakaa päätös kirjoittaa useammin ei ole oikein pitänyt. Bloginkirjoitusaikaa on ollut lähinnä kahdesti viikossa kun odotan lasta harrastuksesta. Illat on menneet tiiviisti viipaloidessa omenoita kuivattavaksi, mutta myös ihan ystävien seurassa ja muussa enemmän toimintakykyä palauttavassa toiminnassa.

-----------

Lapsuudessani tietyt asiat tehtiin aina lähes ritualistisesti. Joulusiivous oli tietysti aivan oma lukunsa, mutta monet muutkin asiat toistuivat vuodesta toiseen samanlaisina. Joka vuosi koulun alkamisen aikoihin isä teki meillä viinimarjamehua. En ole koskaan tullut kysyneeksi miksi, mutta hän ei koskaan tehnyt mehumaijalla ns. keittomehua, vaan tietynlaista kylmäpuristettua mehua. Sen yhtenä valmistusvaiheena on mehun siivilöiminen saavin ja sideharson avulla. Mehumäski kaadetaan vähän kerrallaan saavin päälle kiinnitetyn sideharson päälle, ja mehun annetaan valua saaviin. Aluksi mehua valuu lorisemalla, mutta sitten tahti hidastuu, ja saaviin tipahtelee mehua tippa kerrallaan. Paitsi jos ottaa kauhan, ja sekoittaa ja kaapii mäskiä harson päällä, silloin mehu taas hetken juoksee paremmin. Se kaapiminen ja ja sen aiheuttama mehuputous oli jotenkin kiehtovaa – saatoin seistä pitkiä iltapäivän hetkiä mehusaavin vieressä, omissa ajatuksissani, välillä vapauttaen mehua kauhan avulla.

Omaan lapsensuuhuni puna- ja mustaherukkamehu olivat kovin happamia (isä luultavasti myös pihisteli sokerin määrässä terveys- ja rahasyistä), ja haikailin kaupan kylmäkaappien Linnanmäki-mehupurkkien edessä (muistatteko, sellaista rypäle-sekamehua lilansävyisessä tölkissä, missä oli pellen kuva). Jossain vaiheessa isä istutti meille valkoherukkapensaan, ja teki valkoherukoista samanlaista mehua ihan vain minua varten. Ja se oli hyvää! Se oli ihanaa, vaaleankeltaista, eikä ollenkaan hapanta, ja pulloissa luki oma nimeni ja sana valkoinen. Sen jälkeen myös puna-valkoherukkasekoitus ja jopa puna-mustasekoitus alkoivat maistua.

Edellisellä kerralla kirjoitin jo, etten pidä pakastetuista herukoista, mutta mehusta olen tykännyt aina sen valkoherukkamehun jälkeen. Isän (ja säilöntäainepurkin) reseptin mukaan tehty puristettu mehu maistuu erilaiselta kuin mehumaijalla keitetty mehu – se ei varsinaisesti ole happamampaa, mutta jollain tavalla hapokkuus maistuu, hyvällä tavalla. Sen paras puoli on kuitenkin se, että se säilyttää vitamiinit (varsinkin herkästi kuumennuksessa tuhoutuvan C-vitamiinin) paremmin. Säilöntäainekin on puolukassa luontaisesti esiintyvää bentsoehappoa ja sen suolamuotoa natriumbentsoaattia – ei siis mitään pelottavaa tai vaarallista tai epäluonnollista. Toinen säilyttävä ainesosa on viinihappo, jota sitäkin esiintyy luonnossa monissa kasveissa. Ja lopulta, olemme tottumustemme orjia; tätä mehua olen aina tottunut juomaan ja tekemään, enkä ole siksi kokenut tarpeelliseksi tehdä keittomehua mehumaijalla.

Tänä vuonna käytin mehuun kaikki pensaista irtoavat puna- ja mustaherukat. Lisäksi kävin hakemassa sieltä samalta hakkuuaukealta vattuja, mistä hain hillovatutukin. Tein mehun kahdessa osassa; kaksinkertaisen määrän punaherukka-vattumehua ja yhden satsin puna-mustaherukkamehua. Mustaherukkaa oli säälittävän vähän, toivottavasti tulevina vuosina saan sitä vähän enemmän. Vadelma maistuu myös mehussa vahvasti, ja punaherukka-vattumehusta tuli todellista vattumehua. Toki siinä maistuu myös punaherukan happamuus, mutta ei liikaa. Puna-mustaherukka maistuu lähinnä vain punaherukalta, koska mustaherukkaa oli niin vähän.

Kotimehu

6 litraa marjoja
(itse tein 1 l vattuja ja 5 l punaherukka, ja 1 l mustaherukkaa ja 5 l punaherukkaa)
vettä: 1,5 l mustikoille, 2-3 l muille marjoille
viinihappoa 50g + 25g seisottamisen ajaksi
sokeria 1,5 kg
säilöntäainetta ohjeen mukaan

Marjat perataan (ei tarvitse olla turhan tarkka) ja rikotaan, voi myös käyttää pakastettuja marjoja. Itse käytän sauvasekoitinta, mutta marjat voi rikkoa myös esimerkiksi lihamyllyllä. Tärkeintä on saada marjojen pinta rikki, että sisus pääsee pois, ehjät marjat eivät mehustu. Marjoista ei tarvitse eikä edes kannata tehdä tasaista mössöä.

Murskattujen marjojen joukkoon lisätään vesi ja 1 pussi viinihappoa (25g, ettei seos ala käydä).
Marja-vesiseoksen annetaan mehustua 12 tuntia esimerkiksi sideharsolla suojattuna, ja jos mahdollista, viileässä paikassa. Itse yleensä joudun mehustamaan kuitenkin ihan huoneenlämmössä.

Seos siilataan puhtaaseen astiaan. Itse käytin kotiviinin käymisastiaa, koska kaksinkertainen määrä ei mahdu 10 litran ämpäriin. Isommassa astiassa on myös helpompi tehdä valutusta. Sideharsokangas tai vastaava sopii siilaamiseen hyvin, siivilät ovat turhan isoreikäisiä. Mitä hienommaksi marjat on rikkonut, sitä hitaammin mehu valuu, sillä hienojakoisin sakka tukkii sideharson aukot. Karkeampi murska on helpompi valuttaa. Mitä enemmän jaksaa kauhan tai vastaavan avulla sekoitella mäskiä sideharson päällä, sitä nopeammin mehu valuu.
 

Kun mäskistä ei enää irtoa mehua, se nostetaan toiseen astiaan, ja sideharson päälle laitetaan lisää mehu-marjaseosta seisotusastiasta. Usein loppuvaiheessa mäskiastian pohjallekin on kertynyt mehua, jonka voi varovasti kaataa mukaan. Jos jaksan ja viitsin, laitan sen kerran valutetun mäskin yhtenä kertaklönttinä valumaan toisen, pienemmän astian päälle tiristääkseni loputkin mehut.
Lopuksi siilatun mehun sekaan lisätään sokeri, viinihappo ja säilöntäaine. Huomaa, että viinihappo ja sokeri lisätään alkuperäisen marjamäärän perusteella, säilöntäaine syntyvän mehulitramäärän mukaan. Mehu pullotetaan puhtaisiin, säilöntäaineella huuhdeltuihin pulloihin. Itse laitan tiskialtaan täyteen vettä ja ohjeen mukaisen määrän säilöntäainetta veteen, ja lilluttelen pullot siellä. Korkki tiukasti päälle, ja mielellään viileään säilöön. Silloin lapsuudessa pullojen korkkipää kastettiin sulaan parafiiniin, joka sulki korkin ilmatiiviisti. Tämän oman noin 10 vuoden mehukokemuksen aikana en ole kuitenkaan niin tehnyt, mehu on tuntunut säilyvän ihan ilmankin.


Parin päivää mehun tekemisen jälkeen lapset vinkuivat kaupassa mehukeittoa, jota vieraat olivat tuoneet pari viikkoa aikaisemmin. En suostunut ostamaan, mutta lupasin tehdä kiisseliä. Otin uutta vattumehua, ja kaivoin isoäidin keittokirjasta ihan tavallisen kiisselin ohjeen (ei ollut minkäänlaista muistikuvaa perunajauhon oikeasta määrästä). Tein litran kiisseliä ja laitoin sinne vielä mukaan pakastimesta mansikoita. Hyvin kelpasi lapsille, ja hintakin oli noin viidestoistaosa kaupan litrahinnasta. Aamupuuro on uponnut sen avulla huomattavasti sutjakkaammin.

Mehun tekemisestä on noin kuukausi. Ikäväkseni huomasin, että ainakin ensimmäinen, tällä viikolla avaamani vattumehupullo oli käynyt aavistuksen. Syynä saattaa olla se, että lahopäisyyksissäni unohdin, että säilöntäaine pitää liottaa lämpimään veteen. On hyvin mahdollista, ettei se sen vuoksi ole liuennut tasaisesti koko mehumäärään, eikä siksi toimi kuten pitää. Toinen mahdollinen syy on tällä hetkellä liian lämmin kellari – tosin kaikki vuodet Hemstugassa kellari oli aina kesällä liian lämmin, ja mehut säilyivät silti ihan hyvin, parhaimmillaan ainakin neljä vuotta. Kolmas vaihtoehto on, että laskin sokerin ja/tai säilöntäaineen määrän väärin. Tai sitten vaan  Uranus ja Neptunus ja Takaperähikiän kunnan viljalaari ovat väärässä linjassa keskenään. En ole vielä tarkastanut koko mehusatsia, oliko ongelma vaan yhdessä pullossa, vai koko punaherukka-vattusatsissa, vai myös puna-mustaherukkasatsissa. Joka tapauksessa tämä oli hyvä ja tehokas muistutus, että ruokakellari pitää saada viimeisteltyä, lähinnä siis laitettua ovi paikoilleen. Pitääkin tästä…

Herukoiden kesytys, osa 1: hillo

Rintamamiestalojen pihoihin istutettiin yleensä useita herukka- ja karviaismarjapensaita, niin myös Kanervakumpuun. Hiukan huvittuneena luin juuri sinänsä hyvää ja ansiokasta juttua täältä,  kuinka suomalaiset karviaislajikkeet ovat hyviä, niistä voi saada satoa jopa 20 vuotta. Meidän herukka- ja karviaispensaamme ovat varmasti sieltä 50-luvulta, ja ihan riittävästi niistä tulee edelleen satoa - herukoissa ei edes näkynyt äkämäpunkkeja, mitkä yleensä vaivaavat vanhoja puutarhoita ja pensaita. Leikkasin keväällä kaikkia pensaita aika paljon, kun ovat olleet pari vuosikymmentä hoitamatta. Silti kolmesta punaherukasta tuli yhteensä n. 17 litraa punaherukkaa – ihan riittävästi yhdelle perheelle. Mustaherukoista ei juuri marjoja kertynyt, mutta eivätköhän nekin hoitamalla tuosta paranna satoaan. Yhden uuden mustaherukan istutin tänä keväänä, ja voi olla, että vaihdan nuo vanhat, lamoavat Öjebyt uudempiin, pystyversoisempiin mustaherukoihin.


Kotimaisten luonnonmarjojen ja puutarhamarjoista lähinnä mustaherukan terveellisyydestä ja vitamiinipitoisuudesta on kirjoitettu paljonkin (esimerkiksi täällä ja täällä), mutta lähilajina punaherukka sisältää käytännössä monia ihan samoja yhdisteitä, vaikkakin esimerkiksi C-vitamiinipitoisuus punaherukan marjoissa ei olekaan ihan yhtä suuri. Myös esimerkiksi siemenet sisältävät erilaisia hyvälaatuisia rasvahappoja. Kuumennettaessa (siis esimerkiksi hilloksi keitettäessä ) C-vitamiini tuhoutuu, mutta suurin osa muista vitamiineista ja yhdisteistä (mm. flavonoidit ja muut polyfenolit) ja ravintokuidusta säilyy. En itse henkilökohtaisesti pidä erityisen paljon puna- tai mustaherukan mausta tuoreena tai varsinkaan pakastimesta sulatettuna. Olisi kuitenkin hullua ostaa vitamiineja purkissa tai varsinkaan ostaa jostain Kauko-Idästä tuotuja superfoodeja, kun omat puutarha- ja luonnonmarjamme pesevät ne mennen tullen, ja niitä saa tuosta pihalta poimimisen vaivalla. Koska en niistä oikein tuoreena pidä, eikä kaikkia marjoja edes ehdi syödä tuoreena, marjat pitää siis tavalla tai toisella kesyttää johonkin toiseen muotoon ja säilöä talveksi.

Viime syksy oli muuttoineen ja salaojituksineen niin hektinen, ettei voinut edes kuvitella minkäänlaista säilömistä, varsinkaan ilman keittiötä. Viime syksyn herukkasato lojui tämän elokuun alussa edelleen pakastimessa, ja pensaat pursuilivat uutta marjaa. Ja koska keittiökin on tänä vuonna ainakin käyttövalmis, oli pakko, tai ennemminkin ilo ryhtyä marttahenkiseen säilömiseen. Tämänvuotisesta sadosta päätin tehdä mehua, ja keittää viimevuotiset marjat hilloksi. Tällä kertaa hilloista, mehuista sitten seuraavaksi.

Satuin joskus vuosia sitten lukemaan tarkemmin jonkin tavallisen marketin bulkkimansikkahillon purkista, että suurin osa hillon marjapitoisuudesta itse asiassa oli punaherukkaa. Tästä sitten nokkelahkona henkilönä hoksasin, että jaa, hilloonhan minä hukkaan nuo terveelliset, mutta hankalahkot punaherukat. Karviaiset ovat olleet myös aina omaan suuhuni turhan happamia, varsinkin nämä Kanervakummun punaiset. Päätin siksi kokeilla samalla niiden hillokelpoisuutta. En ole koskaan raaskinut tehdä mansikoista hilloa, koska ne tulevat aina syödyksi ihan sellaisinaan pakastettuna, samoin vadelmat. Mansikka, ja varsinkin vadelma, ovat kuitenkin sen verran voimakkaan makuisia, että punaherukalla jatkettuna hillo menee ihan täydestä. Pari vuotta sitten testasin asiaa ensimmäisen kerran, ja nyt sitten hieman hiotulla reseptillä  toisen kerran. Ja todella, suhteellisen pieni määrä vadelmaa tai mansikkaa punaherukan joukkoon riittää vallan mainiosti. Punaherukka tuo hilloon sopivaa hapokkuutta, ettei hillo ole liian äkkimakeaa. Varsinkin mansikka on jotenkin liian lempeä ja helppo itsellään.

Hillojen steriili purkittaminen on kotioloissakin yllättävän helppoa. Itse aina hamstraan varsinkin pienempiä lasipurkkeja (oliivipurkit, pestopurkit, fetapalapurkit jne) koko vuoden – onneksi on tilaa säilyttää niitä. Hillon kiehuessa (tai mielellän jo sitä ennen) laitan lasipurkit uuniin n. 110 asteeseen ja kannet vesikattilaan kiehumaan. Kun hillo on valmista, otan vielä yhden kattilan levylle, sellaiselle lämpötilalle, että vesi pysyy kiehuvana. Nostan uunista purkin kerrallaan, laitan sen sinne lisäkattilaan veden keskelle (vettä ei saa olla liikaa), ja laitan hillon suoraan hillokattilasta sinne purkkiin. Sellaisia hillon purkittamista varten tehtyjä suppiloita (tratteja) on olemassa, mutta itse leikkelin joitain vuosia sitten ihan tavallisesta vesipullosta yläosan hillotratiksi, hyvin on toiminut monta vuotta. Kun purkki on täynnä, kansikattilasta oikea kansi päälle, ja tiukasti kiinni. Kun hillo (ja purkki) sitten jäähtyy, purkkiin syntyy tyhjiö, joka napsauttaa korkin kiinni. Sitä korkkien napsumista on mukava kuunnella – siitä tietää, että hillo säilyy hyvin. Joskus korkki ei napsahda itsellään, mutta sormella painamalla se painuu alas. Naps. Jos niin ei käy, niin hillo säilyy kyllä ainakin jääkaapissa, mutta käytän ne purkit aina varmuuden vuoksiensin. Ensi vuotta varten täytyy kuitenkin ostaa sellainen silikoninen patakinnas, nuo kankaiset aina kastuvat. Ja sotkeentuvat hilloon. Ja sormet palaa, jos rähmäkäpäläasetus on liian isolla.

Tein tänä vuonna kolmea eri hilloa ihan suoraan hillosokeripussin ohjeen mukaan eli 4 litraa marjaa ja 1 kg hillosokeria. Hilloissa on se hyvä puoli, että niihin käy vähän rähjäisemmätkin marjat. Vadelma-aika oli jo vähän ohi, mutta melko helposti sain kerättyä riittävästi vadelmaa läheisiltä hakkuuaukeilta kahteen vattuhillosatsiin. Heinäkuussa mansikoita pakastaessani  laitoin aina mansikoiden huonommat osat ja nälvikkäiden ruttaamat marjat erikseen, ja käytin nyt ne yhteen hilloannokseen. Herukat olivat siis kaikki edellisvuotisia, sellaisenaan pakastettuna. Keittoaika oli sen vuoksi myös sokeripussissa mainittua pidempi, koska marjat olivat jäisiä. En tiedä, olisiko vaikuttanut makuun, jos olisin ensin sulattanut marjat – todennäköisesti olisi. Ainakin kiisselin makuun vaikuttaa paljon, laittaako kiisseliin sulatettuja marjoja vai laittaako ne jäisinä kuumaan kiisseliin. Karviaisten nyppiminen (sen hedelmäkannan ja kukasta jääneen “roskan” poistaminen) ja puolittaminen oli aika puuduttavaa hommaa, mutta katselin tietokoneelta tv-sarjaa samalla, niin sain pari litraa marjoja urakoitua hilloa varten.


Vattu-herukkahillo
1 litra loppusadon vadelmia
3 litraa punaherukoita
1 kg hillosokeria

Tästä tuli ihan jumalaisen hyvää. Vadelma maistuu todella vahvasti, mutta punaherukka tuo siihen just sopivan lisäyksen. Köyhien ritarien päällä oli niin hyvää ettei tiennyt söiskö vai pysähtyiskö vain ihastelemaan.


Mansikka-herukkahillo
1 litra reppanamansikoita
3 litraa punaherukoita
1 kg hillosokeria

Tästäkin tuli hyvää, mansikka maistuu vahvasti ja riittävästi, mutta punaherukka tuo luonnetta hilloon. Pelkkä mansikka on helposti vähän tylsä. Ihan täydellinen aamupuuron päälle.

Karviais-herukkahillo
1 litra nypittyjä ja puolitettuja karviaisia (punaisia)
1 litra mustaherukoita
0.3 dl vattuja (jäi vattuhillosatsista, enkä jaksanut enää käydä keräämässä lisää)
2 litraa punaherukoita


Tämä on vähän sellainen ei lapsille –hillo. Vattu ei tuossa määrässä maistu ollenkaan, joten menivät vähän hukkaan. On vähän vaikea sanoa, minkä marjan maku hallitsee – ei oikein minkään. Hapokkuutta ja makua on paljon, sopii tosi hyvin maustamattoman jugurtin kaveriksi, mutta itselle maistui hyvin myös puuron päällä. Leipomiseen ehkä turhan voimakkaan makuinen, paitsi jos hakee sellaista. Jossain sacher-tyyppisessä kakussa voisi itse asiassa toimia tosi hyvin.


P.S. Kesä oli vähän turhan hektinen. Remontti ei oikeastaan edennyt mihinkään, elämä oli enemmän kaaoksen hallintaa, mutta ehdimme sentään vähän levätä. Pitkä listä tekstiaiheita odottaa, joten stay tuned, kuten sanovat.

Pienet asiat ja ketjuilmiö eli VRR 3: eteinen

Ensimmäisestä blogitekstistä on jo yli vuosi, ja edellisestäkin vähän liian kauan aikaa. Kevätillat ovat olleet valoisia ja väsyneitä, eikä kapasiteetti ole oikein riittänyt kirjoittamiseen, vaikka tekstien otsikkoaiheita on kertynyt muistivihkoon jo useita. Oli itse asiassa jo vähän vaikea valita aiheiden joukosta. Olisi kivaa ja ihan tervettäkin vähän muistella, mitä kaikkea on tullut tehtyä, ja juhannuskin oli niin kiva, että olisi voinut fiilistellä, mutta mennään tällä kertaa ihan perusremppa-aiheella. Vilkaiskaa muuten edellistä, toukokuista ruoka-aiheistakin tekstiä, julkaisin sen ilman mainostamista
vähän niin kuin testimielessä. Ihan kelpo teksti sekin on.

Sen vähän mitä arjelta olen loppukeväällä ja nyt kesäkuussa jaksanut, olen lähinnä järjestellyt tavaroita paikasta toiseen. Hemstugassa on edelleen vielä jonkin verran tavaraa, ja sitä on tuotu tänne henkilöautollinen aina jokaviikkoisen ruohonleikkuukeikan yhteydessä. Vuoden takaiseen tilanteeseen verrattuna tavaraa lojuu ympäriinsä varsin vähän, mutta ärsyttää se silti. Järjestelyä ja siivousta on hidastanut myös se, että nyt moni paikka alkaa olla sen verran valmis, ettei enää viitsisi laittaa tavaroita johonkin väliaikaiseen paikkaan, vaan mieluummin suoraan sille kuuluvalle paikalle. Harmi vaan, että monesta paikasta on kuitenkin puuttunut se jokin pieni juttu, minkä takia asiat seisovat, eikä oikein mikään tunnu edistyvän. Puutarhassakin on ollut pakko puuhata kaikenlaista, arkijutuista puhumattakaan. Lopulta sitä on usein päätynyt vain sohvalle istumaan jonkin sarjan huvitettavaksi, kun ei edes tiedä, mistä
aloittaisi.

Muutama viikko sitten tehtiin lista niistä kaikkein pienimmistä roikkuvista asioista. Pitkä lista, mutta isoimmankin homman tekemiseen meni kokonaisajassa vain kolmisen tuntia – jos porakoneen akun latautumisia ei lasketa mukaan. Ei, yhtään puuttuvaa listaa ei laitettu, mutta pari vessapaperitelinettä, pari peiliä, hyllynkannattimia, hyllyjä ja muuta sellaista. Pieniä juttuja, mutta niillä oli iso kokonaisvaikutus.

Yksi ehkä pisimpään tämän projektin aikana roikkuneista ja keskeneräisistä asioista on ollut sisäeteinen. Se on ollut puolivalmiina, ja useimmiten täynnä kaikenlaista remontti- ja purkutavaraa jo viime vuoden toukokuusta asti, mutta vasta kuukausi sitten se saatiin lopulta valmiiksi (no, jos katsotte kuvia, niin kattolistat puuttuvat edelleen. Ja osasta ovilistoja puuttuu toinen maalauskerta, mutta mitäs pienistä). Ja miksi? Koska olohuoneeseen tulevat sähköt oli vetämättä uudesta sulaketaulusta eteisestä olohuoneen puolelle. Sähköt menevät uuden paneelikaton sisällä, joten koska sähköjä ei oltu vedetty, ei viimeisiä paneeleja voinut lyödä paikoilleen. Siitä syystä kattoa ei voinut (kannattanut) maalata. Ja koska katto oli maalaamatta, ei voinut maalata seiniä, tai laittaa listoja, tai mitään muutakaan. No, rehellisyyden nimissä, lattian olisi voinut hioa ja maalata ja laittaa sitten raksasuojalevyt takaisin paikoilleen, mutta jotenkin ei huvittanut.

Toukokuussa sähkäri sitten lopulta veti ne puuttuvat sähköt. Parissa tunnissa saatiin väkerrettyä puuttuvat (5,5) kattopaneelit paikoilleen. Seuraavien päivien aikana sitten pariin kertaan maalaaminen, seinien maalaus ja lattian hiominen. Hiukan haastetta arkeen asetti sen sijaan lattian maalaaminen, sisäeteisen kautta kun kuljetaan kaikkiin alakerran huoneisiin. Aikamme pähkäiltyämme maalasimme lattian joka kerran vasta lasten mentyä yläkertaan nukkumaan. Vintinrapun, ja sitä vastapäätä olevan pikkuvessan oven väliin viriteltiin tikkaiden avulla vanhat
lattialankut, joita pitkin pääsi kulkemaan vintistä vessaan ja ulkoeteiseen, sekä hieman akrobatiaa käyttäen myös vessasta keittiöön ja muihin alakerran huoneisiin. Ensimmäinen, ohennettu maalikerros oli aamulla jo kuiva, mutta seuraavat kaksi kerrosta olivat aamulla sen verran nihkeitä, että viritelmä oli vaivan arvoinen.

Varsinaista pintojen laittamista suurempi ongelma oli kuitenkin se iänikuinen vaatesäilytys – miten eteisen minimaalinen tila käytetään hyväksi? Meidän sisäeteinen mahtaa olla niitä ennätyseteisiä aukkojensa suhteen. Kapeassa eteisessä ei ole yhtään ehjää seinää. Tilasta on ovi pikkuvessaan, keittiöön, olohuoneeseen, kellariin, vinttiin ja lasikuistille. Lisäksi kellarin ja vintinovien välissä on vielä konttuuri, eli kaappi, jossa säilytettiin ruokatarvikkeita ja harvemmin käytettäviä astioita. Lasikuistin oven ja pikkuvessan oven väliseen kulmaan jää vielä pieni ikkuna. Pikkuvessan ovi ei ole alkuperäinen, vessa on rakennettu 1990-luvun alussa vanhaan keittiössä olleeseen vaatekomeroon. Sitä ennen eteisen puolella oli ehjä seinä, mutta koska vieressä oli ikkuna, ei siinä kohtaa ollut kuitenkaan koskaan mitään vaatenaulakkoa. Minulla on yksi kesäinen muisto, jossa ikkunan edessä on pieni pyöreä pöytä, ja pöydällä niittykukkia maljakossa. No, joka tapauksessa, asia vaati useamman päivän tuumailua, mittailua ja jahkailua. Komeroa, minkään kokoista, en missään nimessä halunnut tilaan, vaikka sellainen saattaisi ehkä olla tilan suhteen optimaalisin ratkaisu. Eteisen ainoassa käyttökelpoisessa paikassa oli aikoinaan ihan tavallinen naulakkohylly. Se on edelleen tallella, ja sen lisäksi meillä on toinen talon alkuperäinen, vanhempi naulakkohylly ja neljä muualta kulkeutunutta vanhaa naulakkohyllyä. Osa niistä on ollut väliaikaiskäytössä kellarin rapussa, kirjoitinkin aiheesta viime syksynä.

Aikani eri hyllyjä mittailtuani vein lopulta yhden naulakon saunaneteiseen kylpytakki- ja pyyhenaulakoksi. Iso, vanha, vihreä hylly sai jäädä, jos ei nyt alkuperäiseen, niin muutaman vuosikymmenen aikaiseen paikkaansa kellarin rapun yläpäähän (epäilen, että se on ollut eteisessä alunperin, toinen naulakko on liian uusi ollakseen ihan alkuperäinen). Päädyin lopulta ratkaisuun, jossa lapsille on yksi, matalammalla oleva naulakko, ja aikuisille oma, vähän tavallista korkeammalla oleva naulakko. Useimmat ihmiset ylettävät ripustamaan takin kuitenkin melko korkealle, ja sillä tavalla naulakon alapuoliselle kenkätelineelle jää paremmin tilaa. Lasten hylly ja aikuisten hylly ovat muutaman sentin päällekkäin, mutta sillä ei ole käytössä mitään merkitystä. Aiemmin tilassa ollut hylly laitettiin ainakin toistaiseksi kellarinrappuun, minne jäi myös yksi viime syksynä kiinnitetyistä muista hyllyistä. Eteisessä on nyt siis kaksi hyllyä ja kellarin rapussa kolme, yhteensä naulakkotilaa on siis riittävästi omalle perheelle ja vieraille – kunhan jaksaa tehdä kesä- ja talvivaatesiirtojumpan ainakin pari kertaa vuodessa. Ja muistaa, mihin naulakkoon tulikaan ripustaneeksi sen ulkoilutakin.

Lastenvaatehyllyn alle laitettiin tavallinen, metallinen anoppilasta kulkeutunut kenkäteline. Aikuisten
hyllyn alle halusin enemmän kenkätilaa, ja aikani kahta vanhaa, puista kenkätelinettä katseltuani pyysin puoliskoa purkamaan ne ja hakemaan purkulautapinosta riittävästi kapeaa lautaa. Lopputuloksena on teline, jossa on neljä hyllytasoa ja lisäksi alimman hyllyn alle saa vielä kenkiä. Teline maalattiin lattiamaalilla, kun sitä oli sopivasti käsillä, eikä huvittanut käydä vain sitä varten ostamassa uutta maalia.

Ainakin nyt toistaiseksi eteinen tuntuu toimivan hyvin. Lasten naulakossa on vähän tungosta, mutta ainakin sadevaatteet voisin hyvin siirtää sinne kellarinrapun puolelle – enkä ole varma, tarvitseeko 8-vuotias viittä erilaista välikausi-kesätakkia. Yhden tunnustan ostaneeni, muut ovat meille kierrätettyjä. Lienee parasta kierrättää ainakin osa niistä eteenpäin…

Valitettavasti tästä tilasta ei ole “ennen” –kuvia, vaikka voisi olla. Minulla oli tilaisuus ottaa siitä kuvia viime vuoden pääsiäisenä, mutta koska kaikki oli niin kaoottista, en tajunnut käyttää hetkeä hyväkseni, ja seuraavalla kerralla eteinen oli jo purettu rungolle. Niitä runkokuviakin on jossain, en vaan löydä niitä nyt, pitänee laittaa jonkin muun jutun yhteyteen, niin siististi ja hyvästä tavarasta tehtyä runkoa kelpaa esitellä.


Lyhyesti teknisemmät tiedot (kysy lisää, jos tarkemmat tiedot kiinnostaa):

Alkuperäinen lattia: levyn päällä muovimatto. Purettu pois, jotta saatiin sähköt lattian alle ja sieltä vessaan ja keittiöön. Samalla täydennetty puruja selluvillalla. Uusi lattia: 2-luokan mäntypontti, hiottu ja maalattu Betoluxilla kolmeen kertaan.

Alkuperäiset seinät: sellainen hassu 60-lukuinen, myös veneissä käytetty valepaneeli. Alla alkuperäinen raakalauta. Uusi seinäpinnoite: siskonpaneelin tyyppinen, yhdessä paneelissa kuitenkin vain yksi valejako (siskonpaneelissa kaksi). Maalattu vesiohenteisella sisäseinämaalilla.

Alkuperäinen katto: valkoiseksi maalattu ohut puukuitulevy. Purettu pois, tehty uudet koolaukset, niihin kiinni voimapaperi ja uudet kattopaneelit, maalattu paneelikattomaalilla, isompaan olohuoneeseen sähkö katon sisällä.

Alkuperäiset listat: suurin osa hajosi irrotettaessa, ehjinä säästyneet palat käytettiin yläkerrassa. Uudet listat on ihan puuvalmista perusrautakauppakamaa.

Ovet ovat alkuperäiset. Niiden maali lohkeilee levyinä, joten niille pitää jossain vaiheessa tehdä jotain. Vessan ovi on sieltä 1990-luvulta, siihen olisi kiva saada myös vanha ovi, mutta ei ole vielä tullut sopivan kokoista vastaan.

Valona on liiketunnistimella oleva led-lamppu. Ollaan oltu todella tyytyväisiä; tilassa kun on pelkästään läpikulkua, ja ovia on paljon, liiketunnistin on todella helppo. Lamppu ei ollut tokikaan halvimmasta päästä, mutta nämä on olleet niitä kohtia, jossa ei olla ruvettu pihtailemaan. Eikä ne valokatkaisijatkaan mitään ilmaisia ole, varsinkaan nuo Elnovat, joita meillä on laitettu.

Peili sattui vastaan paikallisella fb-kirpparilla, on ihana aikakauden peili tiikkikehyksin. Mittailin peilin paikkaa ilman listoja, ja onneksi mittasin vähän reilummin varaa, koska ovilistat olikin leveämmät kuin mitä muistin. Pari milliä jäi sovitusvaraa!

P. S. se konttuuri – ehdin jo riemuita, että saan lapasille ja pipoille ja kaikelle sellaiselle kunnon säilytystilat. No, enpä saa, sähkäri ilmoitti heti rempan alkaessa, että tähän kaappiin tulee sitten uusi sähkötaulu. Ja että säädösten mukaan siihen ei 0.8 m lähemmäksi ei saa mitään muuta laittaa. Epävirallisesti siihen mahtuisi esimerkiksi siivouskomero. Siis noin niin kuin teoreettisesti.

P. P. S. Tämä lienee meidän talouden hillityin tila. Muut ovatkin sitten värikkäämpiä.

Ruokahävikkisotaa rikkaruohoilla

Meille 70-luvun lapsille opetettiin Biafran nälänhädän avulla, että lautanen pitää syödä tyhjäksi. Minulle, supernirsolle ja pieniruokaiselle kouluruokailu oli ainaista taistelua ja pahimmillaan itkun nieleskelyä. Onneksi niistä ajoista aika moni asia on muuttunut, enkä minä vähiten. Kaksikymppisenä oma nirsous alkoi hävettää liikaa, ja opettelin (ja opin) syömään kaikkea outoa, kuten oliiveja, fetaa, keitettyjä kasviksia, kalaa ja sieniä. Nykyään kuitenkin tiedetään useammasta tutkimuksesta, että “syö lautanen tyhjäksi” –komento on itse asiassa haitallista ja häiritsee mm. lapsen oman nälänsäätelyn kehittymistä. Patrik Borg tiivistää tutkimuksia hyvin täällä.


Ruuan kasvattaminen, kuljettaminen ja valmistaminen kuluttavat aina luonnonvaroja. En nyt mene sen syvemmälle eri tavoin tai eri paikoissa kasvatettujen ruoka-aineiden eroihin, tai eri ruokavalioiden vaikutuksiin, asiasta löytyy paljon tietoa ympäri nettiä, mm. täältä ja täältä. On helppo silti todeta, että kaikista epäekologisinta ruokaa on ruoka, joka on biojäteastiassa tai kaatopaikalla, sillä silloin kaikki ruokaan kuluneet resurssit ovat menneet hukkaan. Yksi lapsuuteni/nuoruuteni pysäyttävimmistä “ihmiset ajattelevat ja elävät eri tavoin” –hetki oli se, kun näin (en enää onneksi muista kenen) henkilön kaapivan, ei vain lautasten jämät, vaan myös kaiken kattiloihin ylijääneen, täysin käyttökelpoisen ja syötävän ruuan roskiin. En edelleenkään ymmärrä, enkä keksi minkäänlaisia perusteita syötävän ruuan pois heittämiselle. Itselleni on ollut aina itsestään selvää, että ylijäänyt ruoka syödään seuraavana päivänä kotona tai töissä eväänä tai pakastetaan sopiviksi annoksiksi. Erilaiset pikkuannokset yhdistän usein luovahkosti toisiinsa, tai sitten osaksi kokonaan uutta ruokaa; sosekeittoihin ja kiusauksiin saa upotettua lähes kaiken ylijäämäruuan. Emme mekään sentään mitään pyhimyksiä tässä(kään) suhteessa ole, kyllä meillä aina välillä unohtuu ja homehtuu ruokaa jääkaappiin.


No niin, joka tapauksessa. Yksi henkilökohtaisista sodistani on siis sota ruokahävikkiä vastaan. Siinä tosin auttaa kummasti se, etten erityisemmin pidä kaupassa käymisestä, ja haluan sieltä aina mahdollisimman nopeasti pois. Ruokalistan kassa kerran viikossa sisään ja nopeasti ulos. (Täällä muuten esimerkiksi hyvä lista ruokahävikin vähentämiseen). Päästäksemme lopultakin siihen varsinaiseen aiheeseen, jääkapissa oli viikonloppuna asioita, joista piti keksiä jotain, lähinnä päiväysvanhaa maitoa ja perunamuusia. Rieskat tai vastaavat eivät oikein innostaneet, ja päätin hukata muusin lettuihin. Päätin myös yhdistää siihen samalla pitkäaikaisen aikomuksen tehdä nokkosista, noista trendikkäistä superfoodeista jotain syötävää. Noin niin kuin kokeeksi, haastaakseni vieläkin paikoitellen epäluuloista ruokailijaminääni. Tässä resepti toteutuneisiin lettuihin:

8 dl perunamuusia
3 kananmunaa
1 litra maitoa
2 dl ohrajauhoja
2 dl venhnäjauhoja
2 “ilmavaa” litraa nokkosenlehtiä ryöpättynä ja silputtuna
1 “ilmavaa” litra vuohenputken lehtiä ryöpättynä ja silputtuna
100 g sulatettua voita
suolaa, mustapippuria, sitruunatimjamia

Aioin paistaa pikkulettuja (että olisivat enemmän pinaattilettujen kaltaisia), mutta rakas valurautapannuni oli suurempi kuin induktiohellan levynkohta. Tästä seurasi se, että letut paistuivat vain hellanrinkulan kohdalta, ja jäivät ihan valkoisiksi sen ulkopuolella. Tilannetta olisi ehkä vähän parantanut se, jos pannu olisi saanut kuumeta pidempään, lämpötilat olisivat varmaan vähän tasoittuneet. En jaksanut kuitenkaan pohtia enempää, vaan otin kaksi tavallista pannua ja paistoin niillä sellaisia keskisuuria lettuja yhtä aikaa. Lämpötilaa oli vain vähän haastavaa säädellä valurautapannuille. Lopulta löysin molemmille pannuille suunnilleen sopivan lämpötilan, joka oli kummallekin eri – todennäköisesti toisessa pannussa on paksumpi pohja kuin toisessa. Jos jotakuta auttaa, niin toiset letut paistoin 5. –säädöllä ja toiset 7 –säädöllä. Niistä tuli aika tummia, mutta se johtui enemmän siitä, että unohduin siivoamaan keittiötä samaan aikaan, enkä muistanut kääntää lettuja ajoissa.

Lopputulos oli yllättävän hyvä; nokkonen ei maistunut yllättäen juuri ollenkaan, eikä edes vuohenputki. Kaikkein eniten letuissa maistui perunamuusi, joten pitänee kokeilla nokkoslettuja uudestaan ilman perunamuusia. Sitruunatimjami oli myös yllättävän vahva (mutta sopi hyvin), vaikka laitoin sitä vain noin teelusikallisen hienonnettuna. Ylläripylläri, lapset eivät rakastaneet nokkoslettuja, mutta söivät kuitenkin. En pakottanut syömään lautasta tyhjäksi, ja realistina en edes laittanut kovin isoja annoksia. Lautasen tyhjäksi syöminen on toki ekologista, mutta siihen pääsee pakottamista paremmin laittamalla lautaselle tarpeeksi pieniä annoksia, myös itselleen. Täysi katastrofi nokkosletut eivät selvästi olleet, ja “Äiti, voitko sinä tehdä makeita nokkoslettuja” –pyyntö pitänee toteuttaa tässä lähiaikoina, ennen kuin sesonki on ohi.

P.S. Arvatkaa mitä? Se maito oli oikeasti vanhaa. Olisi varmaan hapantunut parissa tunnissa purkin avaamisen jälkeen, mutta paistoin letut melko nopeasti. Maussa ei ollut mitään vikaa, eikä kukaan saanut mitään oireita. Käyttäkää niitä aisteja ruoka-aineiden arvioimiseen, älkää pelkkiä päivämääriä. Tämä tosin on kyllä oma ennätykseni, jos hapanmaitotuotteita ja vastaavia ei lasketa.


P.P.S. Iski super-Marttakohtaus, ja otin nokkosten ryöppäysveden talteen, laitoin ylimääräiset rangat sinne päiväksi, ja kaadoin veden viherkasveille lannoitteeksi.

Simaa, rosetteja ja puutarhatöitä

Meidän ensimmäisestä Kanervakummun vapusta tuli suunnittelematta aika kiva ja onnistunut. Toisaalta, jos sää on yhtä ihanan aurinkoinen ja leppeä kuin lauantaina ja sunnuntaina, vappu on aina onnistunut. Ainekset katastrofihtavaan stressivappuun olivat olemassa, ja klassinen kylmännihkeä räntäsää olisi ehkä aiheuttanut pahimman mahdollisen skenaarion toteutumisen. Edellisviikonloppuna ja nyt lauantaina kävimme yhteensä kolme kertaa Hemstugassa, ja joka kerralla ajoimme takaisin auto täynnä tavaraa, pääasiassa kaikenlaista epämääräistä sälää laatikkotolkulla. Koska kukaan
täysjärkinen ei jaksa motivoitua sellaisen tavaran läpikäymisestä ja järjestelystä, laatikot lojuvat ympäri taloa aiheuttaen kipeytyneitä varpaita ja yleistä mielipahaa ja stressiä. Vaan ei auta, taas on valittava, järjestelenkö tavaroita vai keräänkö voimia arjesta selviämiseen. Valitsisin kyllä mieluummin että otanko suklaa- vai mansikkajäätelöä.

Hemstugassa oli pakko käydä siivoamassa, uusi välittäjä aloittaa ensi viikolla. Nyt kaikki mahdolliset ruumiinulokkeet ristiin, että talo saisi uudet onnelliset omistajat, meillä ei tahdo riittää resurssit huolehtia kahdesta talosta yhtä aikaa. Siivoamisen lisäksi haalittiin sitä epämääräistä tavaraa, moikattiin vanhoja naapureita ja tarkistettiin paikkoja. Kaivelin vielä muutamia taimia mukaani, ja hain naapurilta ison paakun raparperia mukaan. Juuri lähtiessä muistin sen toiseksi tärkeimmän käyntisyyn, omenapuut. Kaikessa kiireessä leikkasin ´Syysviirusta´ja `Melbasta´ muutaman oksan mukaani. Ehdimme kotiin juuri parahiksi samaan aikaan naapureiden kanssa viettämään vappuaattoa.

Tässä aikataulussa oikeaoppisten munkkien tekeminen ei tietenkään ollut mitenkään mahdollista, mutta halusin jotain vappuisaa syötävää. Onneksi löysin perintörosettirautani! Taikina on äärettömän helppo tehdä, eikä rosettien paistaminenkaan ole mitään rakettitiedettä (tein taikinan tällä
Kinuskikissan ohjeella). Vaikeinta on pitää paistoöljy sopivassa lämpötilassa, mutta induktioliedellä se oli aika helppoa, en tosin käyttänyt mitään silmiä kummempaa mittaria. Kaivoin ihanan punaisen perintö-Sarpanevani esiin, ja paistoin ison kasan rosetteja. Kahden munan taikinasta tulee näköjään ihan riittämiin kuudelle
ihmiselle. Kuten aina valuraudan kanssa käy, nytkin pari ensimmäistä rosettia eivät irronneet kunnolla liian kuivasta raudasta. Kaikki loput sitten irtosivatkin
välillä liiankin hyvin. Valutus talouspaperin päällä, ja tomusokeria päälle. Aikaa ei mennyt tuntiakaan.

Rosettien, muiden herkkujen ja kuohuviinin lisäksi meillä oli simaa. En ole koskaan ennen tehnyt simaa, koska en ole pitänyt simasta. Koska ne pulleroiset rusinat ovat minusta ällöttäviä. Olen kuitenkin valaistunut siitä, että useimmat ihmiset pitävät simasta, ja olen jopa itse nykyään sitä mieltä, että se saattaa itse asiassa olla ihan hyvää. Viime sunnuntai-iltana tein 4 litran annoksen inkiväärisimaa tuplasitruunalla. Vaikka rusinat olivat edelleen yhtä pulleroisia ja vähän ällöjä, sima oli silti ihan hyvää. Kivojen ja mukavien vieraiden kanssa oli ihanan leppoisa ja viihtyisä vappuaatto, vaikka ihan vain syötiin konstailemattomasti ja juteltiin vapaasti ja aiheesta toiseen lainehtien. En kaivannut Mantan tai minkään muunkaan patsaan lakitukseen, oi keski-ikä, moninaiset ovat kasvosi…


Vappupäivänä tuli nukuttua melko pitkään, mutta ihanan ihana auringonpaiste ja ämpärillinen Hemstugan siirtolaisia vaativat puutarhahommiin. Ensimmäisenä oli ylitettävä itsensä ja uskallettava yrittää omenapuiden varttamista. Koska en tajunnut/muistanut/ehtinyt ottaa varttamista asiakseni ajoissa, tilanne oli enemmän kuin epäsopiva varttamiseen. Ideaalitilanteessa vartettava oksa on vielä lepotilassa, ja puu, mihin vartetaan, on jo herännyt. No, Hemstuga on Ib- vyöhykkeellä ja Kanervakumpu III-vyöhykkeellä. Hemstugan oksat olivat siis jo raottaneet silmusuomunsa, ja Kanervakummun puut vielä melkoisen lepotilaisen oloisia. Kaiken lisäksi olin hätäpäissäni napannut mukaan paljon kukkasilmuja sisältäviä oksia, joissa edellisen vuoden kasvua oli vain pieni pätkä. Halusin kuitenkin yrittää, suurella epäonnistumisen riskilläkin. Kokeilin useampaa varttamistapaa, sekä uusiin, viime syksynä istutettuihin puihin, että yhteen vanhaan puuhun. Katsotaan nyt mitä niistä syntyy. Todennäköisesti ei mitään, mutta eipä siitä epäonnistumisesta mitään isompaa vaaraa kuitenkaan ole.

Kanervakummussa on ollut parikin perennapenkkiä, mutta parin-kolmenkymmenen vuoden hoitamattomuus on tehnyt tehtävänsä. Saadakseni Hemstugan tulokkaat johonkin ainakin väliaikaisesti, oli ensin kaivettava niille jonkinlainen penkki. Kaivoin vanhan kukkapenkin paikasta nurmikon pois ja vetelin vuohenputken maavarsia kaksin käsin. Vuohenputkien raivaaminen oli yllättävän tyydyttävää, sillä maaperä täällä on hyvin hiekkapitoista, ja maavarret lähtivät helposti pitkältä matkalta ihan vain vetämällä. Hemstugan tönkkösavesta niitä sai nyppiä pinseteillä sentin pätkissä, sormet paksussa savessa.

Tämä puutarhakasvi-kestävyysvyöhykkeen vaihtaminen ei kyllä ole ihan läpihuutojuttu. Hemstugan pihalla lauantaina nurmikko oli jo kertaalleen leikattu, ja kaikki krookukset olivat jo kukkineet kauan sitten. Kevät oli varmaankin lähemmäs kaksi viikkoa (ainakin) edellä Kanervakumpua – samat krookukset täällä vasta avasivat nuppunsa. Yritän pitää tätä kuitenkin enemmän mahdollisuutena kuin uhkana, vaikka surettaakin jättää muutamat eteläiset lajit ja lajikkeet sinne. Kanervakummun paremmin läpäisevä hiekkainen maaperä ja ainakin toistaiseksi parempi lumitilanne saattaa itse asiassa olla monelle kasville talvehtimisen kannalta parempi kuin kylmä savi ja lumettomat, märät talvet. Näin ainakin vakuutan itselleni päivittäin.

Muutaman tunnin puutarhariehumisen jälkeen heitin hanskat nurmikolle, vaihdoin vähän siistimpää päälle ja pakkasin koriin jääkaapista sekalaisia ruoka-asioita. Aamupäivällä sovittu spontaanihko grillaus-piknik (toisessa) naapurissa oli –toistaakseni itseäni – ihanan leppoisa, mukava, rauhallinen, vapaamuotoinen ja konstailematon ja täydellisen aurinkoinen.
Ei ollut monimutkaista sillis-brunssia Ulliksella, oli ihan tavallista, ihan kotikylässä. Eipä silti, vappu on aina ollut lempijuhliani, ja jaksan usein innostua puuhaamaan ylitsepursuavaa kevätpiknikkiä ja oheisohjelmaa. Nyt, tähän tilanteeseen ja jaksamiseen tämä vappu oli kuitenkin tällaisena juuri täydellinen.

Ihanan leppostelun jälkeen en jaksanut enää kaivaa valtavaa raparperipaakkua maahan, varsinkin kun tarkoituksena oli iskeä se yhden puolikuolleen punaherukan paikalle. Tänään oli sitten pakko jo jaksaa, mutta taas kerran maaperä yllätti: herukkapensasraiska lähti melko vähällä vaivalla ylös, eikä istutuskuopan tekemisessä tullut edes hiki. Syötävät raparperit pitää kuitenkin tänä ja varmaan ensi vuonnakin hakea jostain muualta, odotettavissa on jurnutusta raparperin taholta. Hemstugan naapureiden raparperit ovat todella vanhoja, ja olisi pitänyt kaivaa yli metriin, jos olisi halunnut saada juuret kunnollisina. Luulin ottaneeni paakun tarpeeksi sivuilta, mutta myös sivusuunnassa juurien leikkauspinnat olivat ranteenpaksuisia. Paakku oli kuitenkin sen verran iso, että eiköhän siitä ainakin osa pysy hengissä. Satoa saadaan kyllä valitettavasti varmaan odottaa jonkin aikaa.


Ja vaikka ollaankin täällä etelään verrattuna hyytävällä kolmosvyöhykkeellä, kevät on silti yhtä ihana. Suurin osa viime keväänä ja syksynä siirretyistä taimista näyttää selvinneen hankalasta talvesta, muutamaa kasvia pitää vielä vähän jännittää. Hemstugan pihalla jouluruusujen lehdet säilyivät vihreinä talven yli, ja kasvi kukki jo hyvin aikaisin keväällä. Kanervakumpuun siirretty jouluruusu on palelluttanut kaikki lehtensä, mutta uusia versoja on juuri noussut maan pinnalle. Pähkinäpensaan ja koiranheiden silmut pullistelevat lupaavan näköisesti, mutta jasmikkeen siementaimi näyttää kovin kuivalta. Ei auta surra etukäteen, parempi keskittyä ihailemaan kukkivia tähtisahrameita ja valkoisia sinivuokkoja. Edessä on paljon töitä, ja sitä ennen varsin paljon ja perusteellista suunnittelua. Ensin pitää kuitenkin sortteerata muutama pahvilaatikollinen kaikkea tarpeellista ja tarpeetonta. Taidan käydä ensin ostamassa pussillisen motivaatiota.

P.S. kaikenlaisia blogiaiheita on jonossa odottamassa, mutta toiveitakin voi esittää ;)

Polut ennen kuljetut

Leikkasin viime viikolla saksilla sormeeni. En mitään pientä vekkiä, vaan ihan reippaasti vasemmasta etusormen päästä palan pois. Kolmella tikillä ammottava sormenpää vedettiin vähän kasaan, ja minun käskettiin syödä särkylääkettä. Eikä ollut mikään turha kehotus, reipas askarteluni töissä vaurioitti (= katkaisi) sormenpään hermoja sen verran, että särky ja jomotus ovat olleet nyt toista viikkoa ihastuttamassa elämääni. Parantelin sormea ja välttelin ylenpalttista törkkimistä torkkumalla lääkepöllyssä neljä päivää sohvalla.

Mitään tekemättömyys ei ole ainakaan minulle helppoa. “Ensin työ, sitten huvi” on iskostettu selkänikamieni vuosilustoista nuorimpiin. Olisi ollut valtavasti niitä ihan oikeita palkkatöitä, olisi pitänyt siivota, ja olisi myös pitänyt valmistella viime viikonlopun tavallista isompia tasavuosisyntymäpäiväjuhlia. Oli kuitenkin myönnettävä, ettei edes taikinan vatkaaminen onnistunut käsipuolena, saati sitten vaativammat tehtävät. Onneksi elämääni kuuluu paljon ihania ihmisiä, jotka auttoivat jokainen tavallaan, eikä juhlia tarvinnut perua. Skumppalasilliset jäivät lääkkeiden vuoksi omalta kohdalta ikävästi vain pariin – kolmeen, mutta silti oli parhaat juhlat ikinä.

Näissä kliseisissä ruuhkavuosissa tätä elämää on välillä vähän liiankin kanssa, vaikka yrittäisi karsia kaiken ylimääräisen pois. Jatkuva remontti ei ole omiaan lisäämään harmonisuutta, mutta paikallaan seisova remontti on ainakin itselleni melkein pahempi. Joka ilta pikkukamari huutaa tyhjentämistä, että päästäisiin maalaamaan kattoa, ja makkari vaatii raivaamaan lopultakin loput muuttolaatikot pois, ja kellari on jo luovuttanut syyllistämisen ja yrittää hävitä olemattomuuteen. Kaiken keskeneräisyyden ja omien voimavarojen riittämättömyyden myöntäminen on vaan niin vaikeaa, ja sitten sitä on itselleen vihainen. Että pitäisi jaksaa enemmän. Edes kerran viikossa jotain muuta kuin iltasadun jälkeinen sohvakooma H. Poirotin tai jonkun muun etsivän seurassa.

Sormi paketissa on ollut ärsyttävää, ja rasittavaa, ja inhottavaa olla. Paranemisprosessin aiheuttama silkka fyysinen väsymys risoo. Juhlien jälkeiset tavarakasat kaiken remppa- ja muuttotavaran keskellä aiheuttavat melkein fyysistä pahaa oloa, mutta minkäs teet. Ei jaksa, ei pysty, on pakko sietää. Koska se sietäminenkin on ollut aika haastavaa, ja koska normaalit viikkoliikunnat ovat olleet sormen takia pois laskuista, ja koska ulkona on ollut riipivän kaunis kevätilma, se vuoden ihanin aurinko, olen käynyt kävelyllä.

Lapsena en kulkenut Kanervakummusta kovinkaan pitkälle, minulle riitti talon kulmalta lähtevä polku, jota kautta pääsi santamontulle, ja sieltä vanhaa tieuraa pitkin takaisin. Yhteensä matkaa tulee vain muutama sata metriä, joten nyt aikuisena on pitänyt etsiä pidempiä reittejä. Kävelylenkin täytyy jo määritelmällisesti olla ainakin osittainen lenkki -kävely jonnekin, ympäri kääntyminen ja palaaminen vaan tuntuu aina yhtä hölmöltä, olkoonkin joskus ainoa vaihtoehto. Onneksi nykyään maastokartatkin löytyvät netistä helposti, joten ei tarvitse lähteä ihan umpimähkään metsään hortoilemaan - niiden avulla jopa voi tarkistaa polkujen risteyksessä, mihin suuntaan jatkaa matkaa. Olen löytänyt erilaisia, erimittaisia reittejä, hiekkatietä, ulkoilutietä, metsäautotietä, polkuja ja metsäkoneuria pitkin. Kaikkein eniten olen nauttinut siitä, että pääsen kävelemään metsässä ihan oikeita polkuja pitkin pidempään kuin viiden minuutin ajan. Lapsuudenkotini parhaita puolia oli sen ympärillä oleva metsä. Vaeltelin aina koulun jälkeen ja viikonloppuisin ympäri metsää niin, että ilman polkujakin tiesin aina, missä olin. Eniten pidin kuitenkin poluista. Vaikka tiesinkin, mihin kulloinenkin polku johtaa, nautin aina jokaisesta mutkasta, kivestä ja kuluneesta juuresta.

Olen jo muutamaan kertaan fiilistellyt täällä tätä maalla asumista, mutta pitää kai fiilistellä vielä vähän lisää. Hemstugan lähellä oli vain pieniä metsäsirpaleita, kävelyreiteiksi oli vain maantietä ja jalkakäytäviä omakotitalojen keskellä. Täällä on tarjolla ihan oikeaa metsää ja ihan oikeita polkuja. Polut ovat maagisia, ja ne ovat erityisen lumoavia täällä. Lapsuudenkodissa kuvittelin poluille naapurin tädit ja sedät ja heidän vanhempansa kulkemassa metsän poikki asioille ja kahville, miilunpolttajat matkalla kotiin. Täällä voin kuvitella omat isovanhempani, heidän vanhempansa ja sisaruksensa ja iso-isovanhempani sisaruksineen kulkemaan näillä samoilla poluilla, matkalla hakemaan maitoa, viemään jauhoja, ostamaan sokeria, matkalla marttailtaan tai nuorisoseuran iltamiin. Ruutuessuissa, huopatossuissa, paljasjaloin, korit kädessä, liina päässä.

Osa uusimmissakin kartoissa näkyvistä poluista on hävinnyt; jäänyt motouran alle, runnoutunut suon ojituksessa tai vain jäänyt liian pitkäksi aikaa kulkematta. Polkuja on siitä huolimatta paljon, ja niitä kulkemalla pääsee pitkälle - tai lähelle. Kanervakummun pihankulmasta lähtevää polkua kuljettiin aiemmin isoenojeni taloon. Muistan, miten harmissani olin vuosia, kun polun varrelle rakennettiin talo, eikä polkua enää voinut käyttää. Nyt siinä talossa asuu ystäviä, ja polku johtaa suoraan heille. Niitä ja muita uusia kylän ystäviä voi myös pyytää mukaan kulkemaan polkuja. Voi pulista asiasta tai toisestakin, tai voi vaan kuunnella kevätillan punarintaa, hippiäistä ja rastaita. Nuuhkia kevättä, ja miettiä, että josko sittenkin olisi vähän armollisempi itselleen. Että ehtiihän tuota.


P.S. Onneksi vieraat kutsuivat itse itsensä kylään viikonlopuksi, sain sopivan motivaation raivata juhlakamat ja osan muuttotavaroista.

P.P.S. Hesarissa oli aika hyvä juttu armollisuudesta itseä kohtaan.